Silo luo suloa

Sattuipa hauska, Turun tekstiilihistoriaan liittyvä löytö tässä eräänä päivänä. Selasin kirpputorin vintagerekin mustien mekkojen loppumatonta polyesteri- ja crimplenerivistöä, kun käsi osui äkkiä johonkin eri tuntuiseen materiaaliin. Villajerseytähän siinä, vaikka ensin tuntui ihan collegen sileältä puolelta. Kun otin puvun esiin, tajusin heti, että tämä on vanha. Nykyajan trikoomekoissa ei todellakaan ole vetoketjuja, ainakaan metallisia sivusaumassa.

Lappu paljasti, mistä on kyse. Silo oli turkulainen vaatetustehdas, joka toimi 1920-luvulta 1980-luvulle ja valmisti alus- ja sisävaatteita joustavista materiaaleista. 

Tämä puku on 1950-luvulta mallista ja lapun fontista päätellen. Muistan täällä blogissakin ihailleeni Silon mainosten linjakkaita jerseypukuja, ja tässä minulla nyt on sellainen.

Hassua ottaa asukuva ihan samassa paikassa kuin viimeksi, mutta ei ole monta sisätilaa, joissa luonnonvalo nyt riittäisi! Pukulöytöön liittyy kaksi hauskaa sattumaa - ensin tietysti se, että puku sattui olemaan oikean kokoinen. Toinen on se, että olen juuri kirjoittanut Silosta jutun, jota vielä ei ole julkaistu ja josta en siksi voi puhua vielä enempää.

Musta jerseykotelo on yksinkertainen, mutta luultavasti se on tarkoitettu iltapäivä- tai vierailupuvuksi. Etumuksessa on tyllipohjainen somiste, joka kuultaa läpi; pääkuvassa se ei juuri erotu, mutta lisäkuvassa valkoista paperia vasten paremmin.. Toinen yksityiskohta on vain niskan puolella oleva pieni pystykaulus. Yksinkertaista, mutta harkittua.

Erikoista oikeastaan, etten ole koskaan aiemmin nähnyt vanhoja Silo-pukuja, kun samanikäisiä Silon alusasuja kyllä riittää turkulaisilla kirppiksillä. Sattuuko kenelläkään lukijoista olemaan vastaavaa kaapissaan?

Puistokirppislöytö olikin design-vaate

Olen usein puhunut siitä, ettei Suomessa tee luksuskirppislöytöjä. Täällä on sodanjälkeisinä vuosikymmeninä käytetty niin vähän Chanelia, Dioria ja muita eurooppalaisia luksusmerkkejä, että maahantuodut harvat kappaleet varmasti periytyvät tiukasti suvun sisällä. Suomessa myös teetettiin vaatteita pitkään, vielä 1960-70-luvullakin. Mutta poikkeuksensa on täälläkin.

Löysin puistokirppikseltä kivan kesämekon, vähän kauhtuneen ja itselleni pienen, mutta pieni oli hintakin ja arvelin, että kauniista kankaasta ja hyvästä rungosta pystyisin muokkaamaan jotain sopivaa - vaikka jatkamalla olkaimia jollain sopivan värisellä kankaalla. Värejä oli valittavaksi:

oranssia, pinkkiä, turkoosia, valkoista, hiekanruskeaa, lehmuksenvihreää. Tyyliltään puku edustaa mielestäni siirtymävaihetta 1950-luvun new lookista kevyempään ja värikkäämpään 1960-luvun modiin, mutta se voi myös olla vielä selvästi 1950-luvun puolelta.

Tuotelappu näytti tältä, ja ihan sattumalta tajusin, mihin Cinderella-tuotemerkki liittyy.

Mekkoni on Riitta Immosen suunnittelema! Cinderella oli Immosen luotsaama tuotemerkki, joka teki prêt à porter -periaatteella kepeitä kesäasuja, suloisia alusvaatteita, äitiysvaatteita ja käytännöllisiä työtakkeja - arkisia tuotteita, jotka haute couture kiersi kaukaa. Cinderella perustettiin vuonna 1955 ja sillä oli Helsingissä oma putiikki, joka avattiin 1957. Vaatteiden päämateriaalina oli puuvilla, ensin kotimainen PMK:n valikoimista, sittemmin yhä useammin ranskalaisen Boussacin valmistama. Veikkaan, että löytämäni puvun kangas on ranskalaisperäistä, siksi rohkeasti kuvioitu se on. Myös Eva Taimi teki Cinderellalle käsinmaalattuja uniikkikankaita - löytäisipä joskus jotain sellaista!

Ilmeisesti muuten tämä Hopeapeilin kansikuva-asukin on Cinderellaa, ainakin kansi on mukana Immosesta kertovan kirjan Cinderella-luvussa. Olen julkaissut tämän täällä ennenkin, koska asu on epätavallinen ja hauska, housuasuna ajalleen (1961) rohkea ja rento valinta. Nämä sanat ilmeisesti kuvailevat Cinderellan linjaa yleisemminkin. Brändi oli suunnattu nuorille, moderneille naisille.

Cinderella lopetti toimintansa vuonna 1968. Sen pieniin sarjoihin perustuva tuotantotapa kävi kannattamattomaksi, kun muu valmisvaateteollisuus alkoi tuottaa suuria eriä samantyyppisiä vaatteita.

Jos haluat lukea lisää Riitta Immosen työstä ja Cinderellasta, suosittelen Ritva Koskennurmi-Sivosen hyvin tehtyä, perusteellista kirjaa Muotitaiteilija Riitta Immonen - vaatteita naisille työhön, juhlaan, vapaa-aikaan (Multikustannus 2008). Kirjakaupoissa tuskin enää on, mutta itse hain sen tätä kirjoitusta varten lainaan kaupunginkirjastosta. Vanhasta suomalaisesta muodista on harmillisen vähän kirjoja, tämä menee ehdottomasti hankintalistalle.

Mutta tätä taustaa vasten en nyt lähdekään tuunailemaan parin euron puistolöytöäni. Myydäkö pois vai odottaako, että tytär kasvaa? Ehkä seinähengariin voisi välillä vaihtaa uuden puvun.

Ps. Lisäsin uuden aihetunnisteen: Suomi-vintagen alle kerään vähitellen vanhojakin aihetta käsitteleviä kirjoituksia.

Virkanainen lähtee lomalle (1937)

On virallinen ensimmäinen kesäpäivä. Oma ensimmäinen lomajaksoni koittaa vasta parin viikon kuluttua, mutta voihan tässä vaiheessa jo suunnitella lomapuvustoa, jos se vaikka auttaisi jaksamaan tämän kohtuullisen kylmän kesäpäivän (Turussa ei sentään satanut lunta, toisin kuin monissa muissa kaupungeissa tänään).

Artikkeli Virkanainen lähtee lomalle on Hopeapeilistä 6/1937. Sen on kirjoittanut lehden vakituinen muotitoimittaja Viiva, jonka henkilöllisyyttä en vieläkään tiedä. "Nainen, jolta vaativa jokapäiväinen ansiotyö nielee sekä ajan että tarmon, ei usein enää jaksa suuresti huolehtia muodista eikä edes riittävästi omasta vaatetuksestaan. Se voi kesäloman lähetessä jäädä vallan sattuman varaan, ellei hänellä ole huolehtivaa ompelijaa", Viiva toteaa. Kuulostaa jotenkin tutulta. Täälläkin odottaa maailman hienoin kalakuosinen kesähame uutta vyötärönauhaa - puolen tunnin työ, mutta koska jaksaisi aloittaa? Olisipa jossain tarpeistani huolehtiva ompelija!

Mutta ei hätää, Viiva kertoo, mitä tarvitaan onnistuneeseen virkanaisen kesälomaan! Matkapuvun on hyvä olla rypistymätöntä kangasta, joka ei ole "missään nimessä arka" - ymmärrän tämän niin, että värinkin on hyvä kestää pieni pölyyntyminen. Pienet vaaleat "pesupuvut" eli vesipesun kestävät puvut ovat hyvin käteviä, samoin välttämätön on rantapuku uimapukuineen. "Ilman näitä ei nainen nykyisin lähde kesänviettoon", tähdentää Viiva.

Matkapuvuston kuvaehdotuksissa alla näemme vaaleansinisen puku-takkiyhdistelmän, ruskeankirjavan matkapuvun ruutupuseroineen ja ruskeine asusteineen, vaaleansinisillä ja valkoisilla ristipistoilla somistetut nahkahansikkaat, mustavalkoisen laukun sekä kelta-vihreä-musta-valkokirjavan silkkihuivin. Mokkakenkiä varten pakattiin mukaan kumiharja.

Viiva on realisti kotimaan säätilojen suhteen. Kylmän ilman varalle pitää pakata neuleita, kuten syvänsininen neulepuku ja reipas ankkurinkuvalla somistettu pusero, sekä lämmin, mutta vaalea villainen kesäpuku. Myös sadetakki varjoineen kuuluu "yleisiin kesävarusteisiin". Alla olevan sivun oikeassa alakulmassa on yksinkertainen, valkoinen puku, joka hyvin soveltuu matkapuvustoon. Vasemmalla alhaalla taas on "kirjava tyylipuku", jonka voittanutta ei ole olemassakaan maalla oleskelussa, vaikka virkanainen harvoin tulee hankkineeksi sellaista itselleen.

Rannikolle sopivat räväkätkin kuosit ja värit. Pääkuvan kiemurakuvioinen shortsi- ja takkipuku on "amerikkalaisen rantaravintolan parvekkeelta", raidallinen rantapuku Lontoosta. Karjakkotyylinen huivi oli näköjään kesämuotia tuolloin. Pienimmän kuvan ranta-asussa on leveät, laskostetut housut ja rintaliivi, eli se vastaa näistä parhaiten 30-luvulla huippumuodikasta rantapyjama-asua.

Musta puku tai muu ainakin kevyesti juhlava asu, "puutarhapuku" kuului lomapuvustoon. Pilkullinen organzamaksimekko on häkellyttävän upea! Hauska on myös housuasu, jonka laukku ja hattukin ovat samaa kuosillista kretonkia.

Matkalle tarvittiin myös kenkiä: pellava- ja kumikengät, rantasandaalit ja kesäiset iltakengät. Jos johonkin pukuun kuuluu hattu, se mukaan, samoin "pehmeä lämmin urheilulakki huiveineen". Joko nousi matkakuume? Minulle vähän, vaikka ensimmäinen kesäreissu tapahtuukin polkupyöräillen eikä ehkä ihan tällaisen puvuston kanssa...

Kevätmuotia, 1949

"Kukkanurmena kesäpuvut puhkeavat", otsikoi Kotiliesi Sorja-kaavojen esittelyaukeamansa keväällä 1949 ja jatkaa: "On kevät, ja kaapissamme on vain loppuunpestyjä kesäpukuja, ahtaita, lyhyitä. Mutta kaupoissa kutsuvat taas kankaat, raitaiset ja pilkulliset, kukalliset ja ruutuiset, pistein tai pisteittä saatavat." Kankaista ainakin osa siis oli yhä säännöstelyn alaisena, mutta tarjontaa kuitenkin oli jo.

"Tänä keväänä muoti ei tuo yllätysmuutoksia, vaan kehittää jo valtaan päässyttä 'uutta näköä'. Olkapäiden kimonoleikkaus vähentää kulmikkuutta, ja hameiden pituus vakiintuu 30-35 sentin päähän maasta", lehti kuvailee. Kaunis kimonohihainen malli onkin esimerkiksi raitakuosilla leikittelevä malli D1502 ja rohkeasti paksuilla raidoilla somistettu aamutakki C1503. Ne ja kaikki muutkin tämän sivun mallit on ideoitu täydentämään toisiaan kevätmorsiamen häämatkapuvustossa.

Vaikka esittelyteksti viittaa new lookiin, minusta monissa näistä puvuista on vielä vahvaa sitä edeltävän ajan henkeä. Ja niinhän järkevää olikin, tuskin kaikki innostuivat heti vaihtamaan tyyliään kovin radikaalisti.

Skannasin samaan syssyyn samasta lehdestä myös muita vaatemainoksia. Kestilän takit tässä mainoksessa muistuttavat rakasta sinistä talvitakkiani, ties vaikka olisi tehty samalla kaavalla - minunkin takkini on Kestilän. Pidän mainoksenkin tyylistä, se tuo mieleen saman ajan taidelasin eikä varmasti sattumalta.

Valmiita uimapukuja sai tilata Neoviukselta. Mukana myös rohkeita bikinimalleja! Kuvitus on varmasti niin lähellä pin-upia kuin se Kotilieden valokuvissa oli mahdollista.

Suoma-takin mainoksen naiselle on piirretty hyvin kauniit, sirot kengät. Itse takista en ole ihan varma - ehkä mainoksen lupaamissa herkullisissa pastelliväreissä?

Tyyliä ja kauneutta juhlaan, 1951

Koska käytin tämän mekkoperjantain uusien vanhojen mekkojen kaivelemiseen Tex-Vexin poistopäivässä enkä suinkaan pukeutumiseen, saatte korvaavaa materiaalia, joka itse asiassa on huomattavasti tyylikkäämpää visuaalista antia kuin itse olisin voinut tarjota! Ylen Elävästä arkistosta löytyy tällainen upea pätkä suomalaisesta juhlamuotinäytöksestä vuonna 1951.

Hauskaa viikonloppua!

(Ohjelman katseluaika on päättynyt)

Riipuskoruja ja illanistujaisruokia (1961)

Me Naiset -lehti esitteli tammikuussa 1961 aivan uudenlaista korumuotia: pukukoruissa valtasivat alaa nyt riipukset. Ne olivat syrjäyttämässä pitkään muodissa olleet helminauhat. "Pariisissa kuuluu nyt ketjuriipus, ketjukaulanauha taikka ketjukello ajankohtaisiin asusteisiin", lehti kirjoittaa ja mainitsee, että "sodan aikana syntynyt ja myöhemmin sammunut" Kalevala-korujen buumi oli tulossa takaisin. Tekstisivun ylemmän kuvan Kalevala-koru on Karkun riipus. Alemmassa kuvassa on nuoren tytön egyptiläisaiheinen fantasiariipus - juttu mainitsee, että fantasiakorut, mikä tarkoittaa kai eksoottisia aiheita, sopivat vain nuorille tytöille. "Arvokasta eleganssia tavoitteleva" nainen valitsee mieluummin vaikkapa moninkertaiset, riipuksettomat ketjut.

Lehden varsinainen helmi löytyi kuitenkin takasivujen ruokaosiosta. Me Naiset tarjosi puolentoista sivun värikuvalla varustetun illanistujaisruokaohjeen, joka oli nimetty nakkirivistöksi ranskanleivässä. Kaunista, eikö?

Leipä leikattiin viipaleiksi, mutta jätettiin pohjasta kiinni. Viipaleiden väliin pantiin majoneesista, kermasta, savukinkusta ja persiljasta sekoitettu täyte. Prinssinnakit pisteltiin viipaleiden lomaan kauniiksi rivistöksi ja päälle ripoteltiin runsas juustokuorrutus. Leipä gratinoitiin uunissa ja tarjottiin kuumana chili- tai tomaattiketsupin sekä hyvän salaatin kanssa - ohjeessa oli kaali-banaanisalaatti. Me Naiset ohjeisti myös ranskanperunoiden valmistamiseen, eli ne olivat mitä ilmeisimmin uutta Suomessa vuoden 1961 tienoilla.

Liikuttavaksi historialliseksi kuriositeetiksi muuttunut ohje saa muistelemaan lapsuuteni lämpimiä voileipiä: niissä oli ranskanleipäviipaleella kinkkuviipale ja juustoraastetta. Pitäisikö kokeilla, olisivatko ne vielä yhtä hyviä?

Jouluisia mainoksia, 1936-1964

Hopeapeilin joulu -kirja on aiheuttanut paljon hyörinää vielä kansiin päästyään. Median huomio ei ole ollut täysi yllätys, koska toimittajatuttavia on paljon, mutta silti  - hämmästyttävän monta lehtijuttua on syntynyt, vaikka markkinointibudjetti on suurin piirtein nollassa. Blogissaan kirjasta on kirjoittanut Lady of the Messin lisäksi ainakin Tietyssä iässä -blogin Maija, joka myös rakensi hienon kuvan kirjan kannesta ja itse 70-luvulla askartelemistaan tinapaperijoulukoristeista. Mainiota!

Lehtijuttuja on ollut ainakin Maaseudun Tulevaisuuden Kantri-liitteessä, Turkulaisessa, Helsingin Uutisissa ja varmasti monessa muussakin kaupunkilehdessä, Turun Sanomissa ja Turun Tienoo -lehdessä; tulollaan ovat vielä ainakin Salon Seudun Sanomien sekä porilaisen Satakunnan Viikko -lehden jutut. Olisi kiva tietää, jos Hopeapeilin joulu on ollut esillä paikkakuntanne lehdessä, jota en tässä maininnut - en oikein pysty itse jäljittämään, missä kaikkialla kaupunkilehtien jutut julkaistaan.

Nyt on jouluviikon maanantai, lauantaina aaton juhlallisuudet ja välissä vielä monta asiaa, jotka haluan hoitaa. Korostan, että haluan: tylsimpään juhlatyöhön eli siivoukseen palkkasin ammattiapua, ja vaikeimman eli tulikuumien perunoiden kuorimisen imellettyä perunalaatikkoa varten lupasi mies hoitaa. Mukaviin hoidettaviin kuuluvat esimerkiksi ruokaostokset, viimeisten lahjojen hankkiminen, kun tietää suunnilleen mitä on hakemassa, ja tietysti kuusen osto ja koristelu.

Niitä odotellessa tässä jouluiloksenne kirjasta ylijäänyttä materiaalia. Jos tilaa olisi ollut käytössä rajattomasti, Hopeapeilin joulussa olisi ollut paljon enemmän vanhoja mainoksia kuin siinä nyt on. Onneksi on tämä vanha kunnon Hopeapeili, jossa voin niitä jakaa!

Joulutorttumainos on 1930-luvulta muistaakseni Eeva-lehdestä. Tuolloin lehdissä oli melko paljon ruokamainoksia; monilla kaupunkilaisilla suomalaisilla oli selvästi mahdollisuus hankkia valmiita ruokatuotteita juhlatöidensä helpottamiseksi.

Sota-aikaan tilanne oli taas ihan toinen, ja tortut ja pullat tehtiin korvikeaineksista, jos tehtiin lainkaan. Vaasan leipä mainosti Kotiliedessä kautta sotavuosien. Joulupöytään oli tarjolla ainakin näkkileipää, jollei muuta.

Lahjanantokulttuurista kertovat mainokset ovat Kotiliedestä vuosilta 1951 ja 1953. Jouluinen liimapaperinauha somisti yksinkertaisenkin joulupaketin, ja K-kauppa kannusti tekemään jouluostokset jo ajoissa. (Minulla muuten on joululaatikko, ihan tuossa työhuoneen lattialla. Ainakaan vielä lapset eivät ole sitä hoksanneet muiden sekalaisten pahvilaatikoiden keskeltä.)

Moni joulun perinneruoka on työläs, ja siksi on ymmärrettävää, että niitä on myyty eineksinä jo pitkään. Atria kehotti vuonna 1964 "joulustamaan" valmisruokia siirtämällä ne kauniisiin astioihin ja maustamalla voilla ja kermalla. Astioina mainoksessa on Ruska-sarjan ja Finelin kulhoja.

Hauskaa joulunalusviikkoa ja iloa joulupuuhiin!

Jännät joulupukit (1969)

Psykedeliamuoti näkyi 1960-luvun lopulla myös joulukuvastossa. Näin räväköitä pukkinaamareita askarreltiin valmiista joulupukkinaamareista Kaunis Koti -lehdessä vuonna 1969. En tiedä, kuinka monessa perheessä oikeasti modernisoitiin joulua uudistamalla ruokalistaa, värimaailmaa ja koristelua, mutta Hopeapeilin joulu -kirjaa tehdessä oli hauska huomata, että välillä sitä pidettiin ihanteena.

1950-luvun kääntyessä 1960-luvuksi "uusi tapa viettää joulua" alkoi pilkahdella lehtijutuissa. Puhe kohdistettiin usein nuorille perheille, joiden arveltiin muutenkin haluavan luopua perinteisistä tavoista. Kun tultiin 1970-luvulle, uusi tapa kuitenkin unohtui taas ja muotiin tuli kansanperinne (ajatelkaa Jaakko Kolmosta Väinämöis-lakissaan tekemässä joulusahtia). Mutta kymmenen vuoden ajan joulukin oli moderni - ainakin aikakauslehdissä.

Morsian

Tutkin perheen vanhoja valokuva-albumeita ja törmäsin pitkästä aikaa vanhempieni hääkuviin keväältä 1960. Kun olin pieni, tämä kuva äidistä morsiamena oli meillä esillä suurennoksena - se oli aikanaan ollut esillä kuvaamon ikkunassa.

Kuvasta se ei näy, mutta puku oli ballerinamittainen ja siis muodikas valinta. Se oli ostettu Kaunottaren tai Kirjokankaan myymälästä Helsingistä, pitääkin tarkistaa asia. Morsiuskruunuun kiinnitetty huntu taitaa olla puolipitkä, ei vielä 60-luvun henkinen minihuntu. - Oikeastaan vielä hauskempaa kuin näitä virallisia kuvia oli selata perhekuvia, joita on otettu arkisissa tilanteissa ja lomilla ennen syntymääni. Ne ovat kuitenkin mielestäni liian yksityisiä täällä julkaistaviksi.

Kenkiä, 1938 ja 2016

Kauneimmat kengät valmistettiin 1930-luvulla, ja tässä on taas yksi Kave-kenkätehtaan mainos, joka todistaa väitteeni. Taidokkaat leikkaukset ja yksityiskohdat tekivät kengistä häpeämättömän ylellisen näköisiä. Materiaali oli todennäköisesti musta mokka - melkein kaikki näkemäni tämän ajan sandaletit ovat mustaa mokkaa.

Tänä syksynä jouduin tylsän kenkäfaktan äärelle. Monetkaan saapikkaistani eivät enää istu minulle kipeytyneen varpaan vuoksi. En tiedä, onko jalkani muoto muuttunut lopullisesti vai tilapäisesti, mutta juuri nyt tarvitsen leveää lestiä ja pyöreää kärkeä. Menin kenkäkauppaan ja pyysin nämä tarpeet huomioiden jotain mahdollisimman naisellista ja siroa. Tuloksena löytyivät nämä Vintron saapikkaat, joiden pitsikoristelussa itse asiassa on häivähdys 1930-lukua.

Mutta juuri nyt parasta niissä on se, ettei jalkaani satu, kun kävelen.

Naisten asioiden vireä tulkki

Taas haluan jakaa teille pari mainosta, jotka ovat ylijäämää joulukirjaprojektista. Ensinnäkin vuodelta 1959 Hopeapeili-lehden mainos, jonka napakka slogan ilahdutti kovasti...

...ja toiseksi Karhula-Iittala-lasitehtaan mainos Tapio Wirkkalan palkituista lasimaljakoista, vuodelta 1951. Hurjaa ajatella, että joskus nämä ovat olleet ihan tavallista aikakauslehdissä mainostettua tavaraa. Hintaa ei sentään ole mainittu, halpahan se ei varmasti tuolloinkaan ole ollut. Kuinkahan moni nuori pari sai hää- tai joululahjaksi tällaisen?

Lämpöisin liekein

Tervehdys työputkesta. Joulukirja valmistuu, jos se minusta on kiinni! Takana ja ehkä vielä edessäkin on aikoja, kun en kuule puhuttelua enkä keskity keskusteluun, vaan mietin esimerkiksi, mihin ja miten sijoittaisin kirjaan kaiken löytämäni kivan aineiston. Kaikkien kuvien tiedostokoko ei riitä painoon, ja siksi osa päätyy lähiaikoina ihasteltavaksi tänne.

Kuten nyt vaikka nämä kynttiläkuvat 1960-luvun lopun postimyyntikuvastoista. Eikö olekin upean intensiivisiä violetin sävyjä? Alan pikku hiljaa kallistua sen suuntaan, että muotivärit olivat parhaimmillaan 1960-luvun lopulla.

Astioita Anttilasta, 1965

Astioitakin Anttila tietysti myi, ja monenlaisia! Harmi kyllä näissä oli vielä vähemmän värillisiä sivuja kuin huonekaluosuudessa. Huomiota kiinnitti se, että kokonaisia astiastoja oli kaupan edelleen paljon, vaikka jo Kilta-sarja aikoinaan avasi tietä sille, että astioita myytiin kappaleittain. Mukana kavalkadissa on monia nykyisin haluttuja klassikkoastioita, mutta aloitetaan kuitenkin pikku säilytyskalusteista.

Muovipintaisesta metallilangasta valmistettuja koreja, telineitä sun muuta myytiin aikanaan paljon, välillä ne unohtuivat, mutta niiden retroarvo on taas nousussa. Joku lehtiteline ja kori meiltäkin löytyy; kuvan hedelmävati on aika hauska.

Sitten varsinaiseen keittiöosastoon aterinten kautta. Puuvartiset aterimet ovat viehkoja, mutta valitettavan usein koneessa tai liottamalla pilattu. Tästä huolisin vaikka kaikki!

Kruusattua puristelasia oli tarjolla monenlaista, mutta myös yksinkertaisempaa kuten Ruutu-sarjaa. Vaikuttaa kyllä, että Anttila on olettanut asiakkaidensa pitävän krumeluurista.

Vielä vähän lisää puristelasia, Empire-sarjaa, ja myös suoralinjaisia Kesti-laseja. Alareunassa on pieni ruusukuvioinen maljakko, jollaisen taisin omistaa lapsena - tuskin sitä enää 1970-luvulla on myyty, vaan on kulkeutunut ilokseni second handina.

Tuttuja maustesettejä sekä pikkuhaarukoita ja -lusikoita. Ehkä suosittuja lahjaesineitä nämäkin?

Peltitarjottimien värejä pitää arvailla, mutta varmasti olivat hienot!

Lisää kirppisten vakiokamaa: kauniin muotoisia pikkuleipävuokia, jollaisia minullakin on iso pino (käytänkin niitä joskus, vaikka nykyaikaisissa silikonimuoteissa on hyvät puolensa). Näitä kuuden settejä on myyty sangen kohtuulliseen 1,25 markan hintaan, joten niitäkin on varmasti myyty paljon.

Nyttemmin kovin keräillyistä Arabian puhalluskoristekupeista kaupan oli ainakin Sallaa. Ja huomatkaa ihanat Emilia-astiat! Sarja tuli markkinoille jo 1957, ja tässä elettiin sen toiseksi viimeistä vuotta. Herkät esittävät kuviot eivät olleet enää 1960-luvun juttu.

Ruska-sarja oli näköjään olemassa jo vuonna 1965 - tarkemmin asiaan perehtymättä olin aina ajatellut, että sen täytyy olla 1970-luvun tuote.

Ihanat, nyt hurjan kerätyt kuvioemalit sai myös Anttilalta. Vegeta on ehkä kaunein koskaan tehty emalin koristeaihe - tosin pidän myös Neptunista, mutta nämä värit... Onneksi tämä on värisivu, on varmasti lisännyt myyntiä aikoinaan!

En kuvannut kaikkia astiasivuja, koska perusastiastot ja lasit toistavat aika paljon itseään. Anttilan valikoima on oikeasti ollut hämmentävän suuri. Löytyikö tästä sinun keräilykohteesi?

Anttilan sisustusta, 1965

Löysin viimein aikaa jatkaa Anttilan vuoden 1965 kevät-kesäkuvaston perkaamista. Naisten muodin esittelin pari viikkoa sitten, nyt on vuorossa sisustus- ja huonekaluosasto. Harmi kyllä näillä alueilla ei ollut läheskään niin paljon värisivuja kuin muotipuolella, mutta joitain kuitenkin. Teknisenä huomiona se, että liimaselkäinen kuvasto ei kovin hyvin kestänyt skannerissa käyntiä, joten nyt valokuvasin sivut, hiukan vaihtelevalla menestyksellä.

Aluksi sisustustekstiilekä: pyyhkeitä, patakintaita, verhoja. Anttila myi tähän aikaan paljon kankaita metritavarana, esimerkiksi pellavaa keittiöpyyhkeisiin, sekä noita vaatetuskankaita kaavavinkkeineen, joista on kuvakin.

Näissä patakintaissa ja pannumyssyssä on kivat värit ja novelty print -kuosit.

Voisi luulla, että kaikilla oli 60-luvulla Metsovaaran tai Marimekon printtikangasverhot, mutta ei, paljon perinteisempää oli Anttilan tarjonta.

Tämän tyyppisiä pikkuliinoja, kuvastossa 'kahviliinoja', näkee vieläkin todella usein kirppiksillä - lienee ollut suosittu tuote!

Ja sitten huonekaluihin. Huonekalut edustavat suureksi osaksi juuri sellaista selkeää tiikkityyliä, joka nyt on retrohenkistä muotia. Mietin, onkohan minulla ollut juuri tällainen vuodesohva joskus vuosituhannen vaihteessa.

Pöydät mutruilevat kuvausteknisen virheen vuoksi... mutta ovat silti tosi hienoja!

Kirjavia täkkejä ja hohtavanvärisiä silkkitäkkejä kerätään myös nykyään. Alle kahdellakympillä olisi saanut halvimmat Anttilasta.

"Rottinkikalusteet ovat aina muodissa", mahtaako olla näin? Hyllyn ja seinäristikon yhdistelmä olisi kiva köynnöskasville.

Oliko jollakulla lapsena tuollainen Disney-matto tai kissa- tai koiratyyny?

Lapsuudenkotini puutarhakeinu, jos oikein muistan, tuo keltakukallinen. Huolisin näitä edelleen.

Tyylikäs, ankarakin olohuone Anttila-kalustein ja Anttila-hinnoin! Moniosaiset kirjahyllyhässäkätkin taitavat olla tulossa uuteen arvoon - niihin saa hyvin esiin myös keräilykokoelmia. Liinavaatekaappi on jo retrohenkisen kodin klassikko.

String-hyllyn tyyppisiä pikkuhyllyjä ja kiinnostava seinänpäällyste tai "seinätehoste" punottua tiikkiviilua.

"Täydennyshuonekalu" on minulle uusi termi, mutta sillä näemmä tarkoitetaan kaikenlaisia pikkupöytiä ja muuta vastaavaa.

Lipastoja ja kukkapöytiä. Joskus harmittaa, ettei nykykodissa ole paikkaa kukkapöydälle (paitsi parvekkeella), niin hienoja ne usein ovat.

Arkimatto on minustakin kaunis - noista plyyshisistä en niin paljon välitä, vaikka tiedän, että niilläkin on kannattajansa.

Kokolattiamatto alkaa olla kadonnutta kansanperinnettä. Lapsuudesta 70-luvulta muistan, että näillä päällystettiin lattian lisäksi portaita (meidän kesäkodilla jopa ulkoportaat oli kokolattiamatoitettu, mikä on vähintään outo valinta, matto hävitettiin viimein tänä kesänä).

Katoavaa kansanperinnettä: kampauspöydät ja puhelinpöydät. Meillä on vintillä siniseksi maalattuna tuo alimmainen puhelinpöytä, ilman ritilähyllyä tosin.

Löysitkö näistä tuttuja juttuja? Tähän Anttila-sarjaan on tulossa vielä ainakin astia- ja lastentavara-aiheiset postaukset lähiviikkoina.