Etelänmatkalla pyörällä

Asenteet ja ajatukset muuttuvat joskus nopeasti. Vielä viime kesänä Hopeapeili perheineen lähti Välimerelle, mutta enää en halua ostaa lentolomaa. Tänäkin kesänä pääsimme kuitenkin eteläiselle saarelle, vähän lähemmäs: kotikaupungistamme Turusta pääsee vaivattomasti Ahvenanmaalle polkupyörienkin kanssa. Paikalle pääsemisen helppouteen nähden on ihme, miten vähän olemme saarella vierailleet; itse asiassa toukokuista työreissuani edelsi lähes 20 vuoden tauko.

Suhteeni pyörämatkailuun on innokkaan avoin, mutta realistinen. Olen kukkamekkopyöräilijä, mutta toissakesäinen matka Salosta Mathildedalin ja Strömman kautta omalle kesäkodille osoitti, että pystyn pyöräilemään kymmeniä kilometrejä päivässä lapsi takapenkillä. Viime kesänä sain myös hyvän pyörän, harmaan Trek Stockholmin, jossa seitsemine vaihteineen on paremmat maantieajo-ominaisuudet kuin anopin vanhassa kolmivaihteisessa, jolla aiemmin ajoin. Alkukesällä ajoimme Turusta mökille Kemiöön, reilut 80 kilometriä, yhdellä väliyöpymisellä.

Mutta rajansa kaikella. Tytär on 4-vuotias ja painaa 18 kiloa, ja kun kuski alkaa uupua, jokainen kilo tuntuu. Etenkin, kun selässä on vielä reppu ja kori täynnä muita matkatavaroita. Myös matkustaja väsähtää jossain vaiheessa istumiseen. Tarkoitus oli nimenomaan lomailla, joten rakensimme kierroksemme siten, että välimatkat olivat kohtuulliset. Kuntoilulomanhan tästä olisi saanut esimerkiksi ajamalla Saariston rengastien kautta Ahvenanmaan rengastielle ja hyödyntämällä yhteysaluksia.

Me kuitenkin otimme ison laivan - lasten mieltymyksiäkin kuulostellen. Mukana matkassa oli kolme polkupyörää, kaksi aikuista sekä 14- ja 4-vuotiaat lapset. Jokaisella meistä oli henkilökohtainen reppu, yhdet pyörälaukut ja minulla lisäksi olkalaukku/käsilaukku/eväskassi -tyyppinen yhdistelmä. Majoitukset oli valittu niin, ettei leiriytymisvälineitä tarvittu. Sen sijaan matkassa oli frisbee ja kaksi pientä vesipyssyä, sillä etelänlomallehan tässä lähdettiin!

Varasin matkan arkipäiviin välttääkseni ruuhkan. Viking Amorellalla oli kuitenkin kunnon kesälomahulinat, ja viiden tunnin hulabaloon jälkeen (onneksi meillä oli hytti!) pyöräilimme laivaterminaalilta ensin Maarianhaminan keskustaan vetämään henkeä. Illalla suuntasimme Pub Niskan pizzatarjoilun kautta 13 kilometriä pohjoiseen Brobacka Gästhem -nimiseen pieneen majataloon. Paikannuksen rohkaisemina ajelimme pitkin pienempiä sivuteitä muun muassa Jomalan vanhan kivikirkon ja kylänraitin kautta. Olimme laivareissun ja erään pyörän venttiiliä koskevan tapauksen vuoksi väsyneitä jo pyörille noustessamme, mutta Ahvenanmaan maasto on leppoisan tasaista ja kaunis maalaismaisema rauhoitti mielet. Kannattaa ehdottomasti valita pienet kylätiet pääväylän varren sijaan, matka-ajassa ei juuri synny eroa. Sitä paitsi takapenkkiläiseni iloitsi, kun reitin varrella näkyi paljon kotieläimiä - hevosia, nautoja, lampaita.

Muikeailmeiset pizzansyöjät. Pub Niskassahan lopulta oli niin hyvät pizzat, että söimme siellä kaksi kertaa.

Maalaisromanttisesti sisustettu, pienen salmen rannalla oleva Brobacka Gästhem oli hyvin pidetty ja todella miellyttävä kokemus, jossa olisi viettänyt pitemmänkin ajan - meillä oli valitettavasti vain tämä yksi yö ja aamiainen, johon tietysti kuului leivosmaisiksi haarukkapaloiksi askarreltua, kermavaahtoruusukkeilla koristettua erinomaista ahvenanmaanpannukakkua.

Toisena päivänä jätimme suuren osan matkatavaroista Brobacka Gästhemiin ja teimme pistoreissun Kastelholmaan. Matkalla tuli vastaan kaikenlaista kiinnostavaa kuten näköalakahvila Uffe på berget Färjsundin sillan kupeessa (ilmeisesti klassikkopaikka, mutta meille uusi) sekä lasten mielestä ehdoton pysähdyspaikka, Taffelin sipsitehtaan tehtaanmyymälä. Loppis-kylttejä tuli ajoittain vastaan, mutta melkein kaikki olivat arkipäivänä kiinni. Ehkä hyvä niin, sillä pyörällä liikkuessa kannattaa rajata matkatavaroiden määrää. (Mieheni osti kuitenkin Godbyn Emmauksesta kaksi LP-levyä. Sentään vain kaksi.)

Uffe på bergetin näköala oli huima. En edes uskaltanut mennä kallion reunalle, vaikka siinä olikin aita.

Kun vanha tie kääntyi saaren pääväylältä Kastelholman linnan suuntaan, maisemat menivät niin kauniiksi, että melkein itketti. Linna on osittain umpeen kasvaneen salmen rannassa, tie kumpuilee ja kaartelee silmälle sopivasti ja jalopuiden varjossa linnan muurien juurella laidunsi lampaita. Ahvenanmaahan ei näytä Suomelta, ehkä juuri puiden vuoksi: suuret tammet ja saarnet laidunmaiden reunoilla tuovat mieleen Tanskan tai Englannin maisemat. Tutustuimme keskiaikaiseen linnaan omatoimisesti, lounastimme viereisessä Smakbyn-ravintolassa ja käännyimme takaisin Maarianhaminan suuntaan. Matkalla poikettiin Godbyn pienellä uimarannalla, mikä oli erittäin tarpeellinen virkistys kuumaksi kääntyneessä säässä ennen matkatavaroiden noutoa ja viimeistä etappia Maarianhaminaan.

Maarianhaminassa majoituimme kahden yön ajan Gästhem Neptunissa, joka oli ystävällisesti ja henkilökohtaisesti palveleva vanhan ajan matkakoti keskustassa lähellä kaikkea. Kaupungin torilla oli meneillään Rockoff-kaupunkifestari, jonka keikat eivät majapaikkaamme asti kuuluneet lyhyestä etäisyydestä huolimatta.

Maarianhaminahan on suloinen pikkukaupunki, asukasluvultaan Kemin kokoluokkaa, mutta matkailun ja maakuntakeskusaseman vuoksi kokoaan suurempi palveluiltaan. Tunnelmassa on Ruotsi-vaikutteita, esimerkiksi kävelykadusta tuli mieleen Tukholman miniversio. Kävimme taidemuseossa, merenkulkumuseossa ja museolaiva Pommernissa, rantaravintola Ångbåtsbrygganissa (jonka hieno brasserie-puoli jäi kokematta - ehkä joskus kun ollaan aikuisten kesken?) sekä Lilla Holmenin uimarannalla ja peräti kolme kertaa uimarannan viereisessä lintutalossa, josta tuli eläinrakkaan nelivuotiaamme suosikkipaikka. 14-vuotias teki omatoimimatkan kaupungin ulkopuolelle ostoskeskukseen, kun me muut vietimme kaupunkielämää. Samainen 14-vuotias myös halusi ja sai reissulta ensimmäisen aikuiskoon vintagevaatteensa: hänelle löytyi Maarianhaminan Emmaukselta vaaleanpunainen cowboy-henkinen paita 1960-luvulta. Äiti on ylpeä.

Marie-Bar vaikutti ensisilmäyksellä retroilevalta uudispaikalta, mutta olikin mitä ilmeisimmin aito vanha rouvakahvila. Ehdottomasti tämän matkan paras kyltti!

Paluupäivänä oli helle ja koimme täydellisen saaristoelämyksen Viking Gracen ylimmällä ulkokannella kokiksen ja Martini Fieron äärellä. Muuten en laivoista välitä, mutta juuri siinä hetkessä ei ollut mitään pielessä.

Tässä myös se pojan ensimmäinen vintagepaita.

Lähtisimmekö uudelleen? No varmasti. Olisimme tosin voineet olla reissussa päivän pitempään, sillä maaseudulla oli niin mukavaa pyöräillä, mutta se oli budjettikysymys - nelihenkisen perheen yöpymiset ja ravintolaruokailut vievät aika paljon rahaa. Ehkä ensi kerralla keksimme tavan säästää jostain muusta ja voimme viettää saarella pitemmän ajan. Kiinnostavia kohteita jäi katsomatta monia.

Ps. Tässä postauksessa ei ole markkinointiyhteistyön hiventäkään. Toivottavasti joku muukin kukkamekkopyöräilijä innostuu kokeilemaan uutta tapaa lomailla.

Norjalaisvillatakki

Kunnon talvi on ihana asia, mutta nyt pitää kyllä pukeutua lämpö edellä. Siksipä olen käyttänyt viikon yhtäjaksoisesti uutta norjalaisneuletakkiani.

Kirjoneuleen kaipuu yllätti - olen pitänyt enemmän yksivärisistä neuleista (kuten tämä jonka teetin viisi vuotta sitten ja jota yhä käytän aktiivisesti) tai helmi- tai applikaatiokoristeisista, mutta nyt aloin jo syksyllä oikein etsiä kirjoneuletta. Perinteinen vanha norjalaisneule, ehkä 1940-50-luvun vaihteesta, löytyi VintagEija´sin valikoimista. Ajan hengen mukainen sinapinkelta-harmaa väritys miellytti, eikä pituuttakaan ollut liikaa, kuten useammin nähdyissä 1970-luvun versioissa. Tässä kuvassa neuleen alahelma on vielä käännettynä sisään. Tällaisen neuleen kaveriksi kuuluisi varmaan pukea klassiset hiihtohousut, mutta itse olen vuorotellut tämän kanssa kapeaa ja leveää villahametta.

Huom. Älä kokeile tätä kotona! Villatakki ei oikeasti ole niin lämmin, että ilman takkia pärjäisi.

Back in business

Kesän vaihtuessa syksyyn on vielä aika lämmintä, mutta jokin valossa ja väreissä on muuttunut niin, etteivät kesävaatteet enää toimi. Tarvitaan hyvä transitional piece, kuten englanniksi sanotaan. Minulla on tässä toimistovaatteena novelty print -kuosinen puuvillapuku, jossa kesäinen vaaleus on murrettu sinapinkeltaisella, mustalla ja siniseen ja vihreään sekoitetulla harmaalla. Puku on onnenkantamoislöytö tekstiilipenkojaisista (50 snt/kg), kotiompelijan 50-60-luvulla valmistama yksinkertainen lähes suora vaate, jonka ainoa juju on erikoinen kangas.

Omat värit ovat kesän aikana myös muuttuneet. En ole varmaan koskaan ollut näin ruskettunut, vaikka koetin parhaani mukaan käyttää aurinkosuojaa. Helle pakotti vaatetyylissäkin poikkeamaan totutusta - piti mennä ihan varta vasten ostamaan (kirpputorilta) pari lyhyttä hellemekkoa, jollaisia Suomen kesässä ei joka vuosi tarvita ollenkaan.

Nyt kuitenkin odotan jo syksyä: syyskuu on ehdottomasti paras kuukausi pukeutujalle. Syyskuuhun tulee sopimaan esimerkiksi eräs uusi löytöni, leopardipoolo...

Ps. Olisi kiva saada uutta lukemista vintageteemaisista blogeista. Kerro, jos tiedät blogin, joka sopisi hyvin sivupalkkiini!

Kullan kimallusta

Käsi ylös, kuka tyttö ei joskus - lapsena tai aikuisena - ole haaveillut kullanvärisestä mekosta? Itse olen aina ollut enemmän hopean perään, mutta keväällä kesken tappavan arkiputken satuin löytämään niin upean kultaisen cocktailpuvun, että jos juhlia ei olisi ollut tiedossa, olisin järjestänyt ne ihan tämän puvun kunniaksi.

Tässä kuukausi sitten juhlituilta mieheni synttäreiltä kuva mekosta, joka nostaa arjen yläpuolelle. Laseja on kaksi, koska pitelen myös kuvaajan lasia!

Kultamekko, luullakseni 1950-luvun lopulla valmistettu, löytyi VintagEija'sin valikoimasta - kerrankin ehdin iskeä kiinni nettikaupan aarteeseen ajoissa! Sovituksessa huomattiin, että puku oli kuin minulle tehty. Onneksi, sillä koon radikaali muuttaminen ei olisi onnistunut. Yläosassa on paitsi kaarevaksi leikattu shelf bust -rakenne, myös luilla muotoiltu vartalo-osa ja vyötärösaumaa tukemassa ohut tere. Joku on joskus nähnyt todella paljon vaivaa tämän vaatteen valmistamiseksi.

Ollaan kangastuntemukseni hämärillä laitamilla, mutta ymmärtääkseni puku on jacquardia tai brokadia. (Nämä kangaslaadut ovat lähisukulaisia ja ero on ilmeisesti lähinnä valmistustekniikassa, tai niin ainakin ymmärsin tästä artikkelista.) Kulta-mustan kankaan pinnassa on pieniä kukkakuvioita. Kangas on merkistä päätellen peräisin Intiasta, valmistajaa käytännössä mahdoton jäljittää netistä - pompadour dress -hakusana kun tarjoaa rokokoota.

Ainoa harmin aihe on, että kultamekko vaatii erityistilaisuuden. Siinä ei niin vain lähdetä sukujuhliin tai yksille lähibaariin, ja häävieraallakin on riskinä, että puku on liian räväkkä. Elämässä pitäisi olla enemmän cocktailkutsuja.

Kerralla kesään

Tänä vuonna ei Hopeapeilissä ollut kevättä ollenkaan. Sellaistakin näköjään sattuu. Tässä me nyt olemme pitkästä aikaa ja jo ihan kesäisissä tunnelmissa.

(eikö hän olekin jo iso?)

Sininen pellavasekoitepuku, jossa on brodeeratut koristeet, oli ihmeellinen onnenkantamoislöytö Uffilta: käyttämätön ja melkein oikean kokoinenkin. (Nyt pelkään, että se kutistuu nukenvaatteeksi ensimmäisessä pesussa, mutta se on sen ajan murhe.) Puku on luultavasti ompelimon mallikappale, sillä siinä on kokolappu, muttei valmistajan merkkiä.

Kehun usein vanhoja valmistustapoja siitä, että vaatteissa on saumanvaroja. Yleensä tarvitsen niitä leveyssuunnassa, mutta tässä puvussa piti pidentää yläosaa ja kas kummaa, ihana ompelijatar 1950-luvulla oli jättänyt yläosan vyötärösaumaan monta senttiä jatkovaraa! Eija muokkasi puvun minulle sopivaksi, ja sain uuden hyvin elegantin kesäpuvun kaappiini. Mietimme, että tämä on pykäreunoineen ja pilkkuinen liian koristeellinen ollakseen suomalainen - ehkä tuliainen Ruotsista?

Tämän kanssa pitäisi selvästikin käyttää valkoisia hansikkaita ja leveälieristä matalaa hattua, mutta minkäs teet, kun ÄITI MENNÄÄN! kuuluu jo kiivaana eteisestä. Ja ehkä se muutenkin olisi ollut liioittelua tiistai-iltana kauppaan mennessä.

Kultalammas lämmittää

Lounaisrannikolla on hyvin harvoin sellaiset kelit, että turkin käyttö on perusteltua. Tällä viikolla on ollut vähän sinne päin - ja koska minulla on nyt elämäni ensimmäinen (mahdollisesti myös viimeinen) aito turkki, pitäähän sitä kokeilla.

Sain tämän kultalammasturkin blogini lukijalta Riitalta (kiitos vielä!), joka oli ostanut sen itselleen käytettynä 1980-luvulla. Hän arveli, että se olisi alun perin 1950-luvulta. Tässä ei ole mitään merkkiä tai lappua, joka auttaisi tunnistamisessa, joten pitää vain luottaa tunteeseen, että tämä on vanha. Aikakautta voisi ehkä päätellä pulleista, ranteesta muotoonommelluista hihoista, mutta en tiedä, mitä se kertoo. Olisiko jollakulla lukijalla ajoitusapua tälle turkille?

Ja miltä tuntuu käyttää turkkia? No, on aika lämmintä, kymmenen asteen pakkasessa reippaasti kävellessä jopa hikistä! Turkki on myös todella painava vaate verrattuna vaikka tekoturkkiin tai tukevaankin villakangastakkiin, joten pelkän koreuden vuoksi tällaiseen ei jaksaisi pukeutua. Joka talvi tälle takille ei ehkä tule käyttöä, mutta mielelläni pidän sen odottamassa hyytävimpiä kelejä tai mahdollisia Lapin matkoja.

Kaiken varalta vielä: uutta turkista en pukisi päälleni; kymmenien vuosien takainen kelpaa kyllä.

Lyhyt talvitervehdys

Talviterveiset Turusta! Kuva on parin viikon takaa ja siinä esiintyy perjantaimekko, talvinen 1950-60-luvun peruspuku tekoturkissomistein. Harmaata villaa, tässä yhdistettynä viininpunaisiin koruihin.

Ostin puvun heinäkuun helteillä Hämeenlinnasta Suomen kasarmin aarteet -kirppikseltä, jossa ainakin silloin oli ihan mukava kattaus vintagetekstiilejä. Eräs ajatukseni jo ostohetkellä oli, että näin niukalla ja neutraalilla pääntiellä varustettu puku toimisi hyvin kaulakorujen alustana - vaikka ei ihan joka arkipäivä tällaista tuplahelminauhaa käyttäisikään. Turkishihoissa on muuten ongelma; ne eivät tunnu mukavalta kapeahihaisten vintagetalvitakkien alla. Onneksi on joku sellainenkin palttoo, jonka alle somisteet mahtuvat, sillä ne ovat tämän mekon ainoa juju.

Sitten pieni paljastus tulevasta. Blogi on ollut hiljainen, sillä liikenevä aikani on viime viikot kulunut uuden ison työprojektin eli uuden kirjan kanssa. Senkin aihe on lähihistoriaa eli 1900-lukua - hiukan samaan tapaan kuin joulukirjassani. Kuulette projektista keväämmällä varmasti vielä lisää!

Silo luo suloa

Sattuipa hauska, Turun tekstiilihistoriaan liittyvä löytö tässä eräänä päivänä. Selasin kirpputorin vintagerekin mustien mekkojen loppumatonta polyesteri- ja crimplenerivistöä, kun käsi osui äkkiä johonkin eri tuntuiseen materiaaliin. Villajerseytähän siinä, vaikka ensin tuntui ihan collegen sileältä puolelta. Kun otin puvun esiin, tajusin heti, että tämä on vanha. Nykyajan trikoomekoissa ei todellakaan ole vetoketjuja, ainakaan metallisia sivusaumassa.

Lappu paljasti, mistä on kyse. Silo oli turkulainen vaatetustehdas, joka toimi 1920-luvulta 1980-luvulle ja valmisti alus- ja sisävaatteita joustavista materiaaleista. 

Tämä puku on 1950-luvulta mallista ja lapun fontista päätellen. Muistan täällä blogissakin ihailleeni Silon mainosten linjakkaita jerseypukuja, ja tässä minulla nyt on sellainen.

Hassua ottaa asukuva ihan samassa paikassa kuin viimeksi, mutta ei ole monta sisätilaa, joissa luonnonvalo nyt riittäisi! Pukulöytöön liittyy kaksi hauskaa sattumaa - ensin tietysti se, että puku sattui olemaan oikean kokoinen. Toinen on se, että olen juuri kirjoittanut Silosta jutun, jota vielä ei ole julkaistu ja josta en siksi voi puhua vielä enempää.

Musta jerseykotelo on yksinkertainen, mutta luultavasti se on tarkoitettu iltapäivä- tai vierailupuvuksi. Etumuksessa on tyllipohjainen somiste, joka kuultaa läpi; pääkuvassa se ei juuri erotu, mutta lisäkuvassa valkoista paperia vasten paremmin.. Toinen yksityiskohta on vain niskan puolella oleva pieni pystykaulus. Yksinkertaista, mutta harkittua.

Erikoista oikeastaan, etten ole koskaan aiemmin nähnyt vanhoja Silo-pukuja, kun samanikäisiä Silon alusasuja kyllä riittää turkulaisilla kirppiksillä. Sattuuko kenelläkään lukijoista olemaan vastaavaa kaapissaan?

Lehdessä

Otetaanpa viime postauksessa huonosti näkynyt asu uusintana. Tai itse asiassa nämä kuvat otettiin jo aikaisemmin, ammattiliittoni lehden Journalistin harrastuspalstan juttua varten. Kerron jutussa lyhyesti vintageharrastuksestani, ja pirteät kuvat otti Suvi-Tuuli Kankaanpää, jonka luvalla nyt julkaisen nämä myös Hopeapeilissä. Lue juttu täältä!

Itse mekosta vielä: puku on VintagEijalta ja se on merkitön eli luultavasti ompelijan valmistama. Magentanpunaisen, talvivillaisen kapean puvun ainoana somisteena ovat etumuksen vinoneliökuviot. Meinasin kirjoittaa, että reikäkirjailut, mutta ei tässä ole mitään kirjailtu - lankoja vain ikään kuin puuttuu tuosta kohdasta kangasta. Mikä tämän tekniikan nimi on? Ajoitan puvun 1950-luvun alkupuolelle, koska siinä on tuolloin muotiin tulleet kimonohihat ja niskasta korkea pääntie.

Ps. Minulla on myös työblogi, jossa pohdin työhön liittyviä kysymyksiä. Jos haluat lukea lisää ajatuksiani työpukeutumisesta, klikkaa tästä!

Leopardia ulkoiluttamassa

Leoparditakit ovat kuulemma tämän syksyn muotijuttu. Mikäs siinä, minä tosin hankin tämän omani jo kolme vuotta sitten ja aikoinaan esittelin sen vauvamahan kanssa täällä. 1950-luvun muhkea tekoturkki on paksu ja lämmin, tästä ei mene läpi tuuli eikä pakkanen - ja se olikin hyvä, sillä kävelykadulla piti viettää aika kauan aikaa Stockan jouluikkunan edessä. (Kaksi kertaa. Mennessä ja tullessa. Ja silti pois lähteminen onnistui vasta, kun saimme vakuutetuksi, että jouluikkuna pysyy tässä pitkän pitkän ajan.)

Leopardia pidetään yleisesti tätien hippakuosina, mutta sehän on oikeasti klassinen, elegantti kuosi. Toki sen kanssa saa olla aika varovainen asustaja - beige, tummanruskea ja musta ovat arjessa ainoat hyvät asustevärit, juhlissa joku räväkämpi punainen tai vihreä toimii myös. Tärkeää on myös huolehtia hiukset ja meikki kuntoon. Itsehän kotona työskentelevänä en läheskään joka päivä ole leopardikelpoisessa kunnossa!

Satiinia ja lunta

Vaikka miten olisi kiire kaiken maailman asioissa (olette ehkä huomanneet, etten ole hetkeen päivittänyt), niin kun peräkkäisinä päivinä tulee ensin postipaketissa Raumalta kaunis satiinipuku ja sitten ensilumi, on bloggaamisen aika.

Ja mitenkäs muuten nämä kaksi yhdistää kuin menemällä lumeen se puku päällä! Naapureilla oli varmasti taas hauskaa.

Ja tuli vähän kylmäkin, mutta joskus tiettyä mieleen tulevaa kuvausideaa ei vain malta jättää toteuttamatta. Ohut satiinibolero tässä päällä ei paljon lämmittänyt.

Asuun kuuluu boleron lisäksi myös kapea vyö, mutta se ei mielestäni sovi tähän kovinkaan hyvin. Puvussa on empirelinjainen poikkisauma, josta helma lähtee levenemään useina kaistoina ilman vyötärösaumaa. Tällaista leikkausta ei nähdäkseni kannata katkaista vielä yhdellä poikkisuuntaisella linjalla. Puvun rakenne itse asiassa sinetöi ostopäätökseni - olen pitkään passiivisesti etsinyt juuri tämän mallista pukua, mutten toistaiseksi ole löytänyt kuin yhden liian pienen, en edes kaavaa. 

Merkki oli minulle ennestään tuntematon.

Styled by Adrian on harvojen nettiosumien perusteella muillekin aika tuntematon. Vintage Fashion Guildista löytyneen keskusteluketjun mukaan merkki on ollut edullinen ja tyyliltään jäljessä aikansa muodista. Jos tämä pitää paikkansa, puku on ehkä 1960-luvun puolelta, vaikka oma veikkaus viekin 1950-luvulle. Vuonna 2017 asialla ei onneksi ole kauheasti merkitystä.

Puvun rakennetta on vaikea näyttää kaksiulotteisessa kuvassa, mutta tästä ehkä hiukan hahmottuu empirelinjaa ja povea korostava kaitale. Kevyesti itämainen kukkakuosi on kudottu kankaaseen.

Järkevä ihminen olisi ehkä satsannut jerseyhyn ja villaan, mutta joskus sielu kaipaa satiinia. Odotan nyt tanssiais- ja gaalakutsuja, että pääsen (hankkimaan sopivan pituisen alushameen ja) käyttämäänkin uutta pukuani.

Syysasu, josta puuttuvat vain käsineet

Syyskuu on pukeutumiselle parasta aikaa: jakut, hatut, hansikkaat, ihanat ruskean sävyt sopivat juuri nyt. Hansikkaita ei tässä asussa ole, mutta muut elementit löytyvät.

Asun lähtökohta on hattu. Se on Hiiskun neitien hattu, joka löytyi asuntomme kellarista, ja puettiin tällä kertaa, koska kävimme Hiiskun neitien elämäkerran julkkareissa Pienessä kirjapuodissa. Kirjallisuudentutkija Kati Launis on saattanut näiden kirjallisten naisten elämän vaiheet tekstimuotoon; Kynän kantama elämä -nimisen teoksen kustansi turkulainen Sigillum.

Julkkareissa kutsuttiin yleisön eteen pitämään pieni ex tempore -puhe, ja mistäpä muusta olisin aloittanut kuin hatusta! Ne lukijoistani, jotka ovat Kotilieden tilaajia, voivat muuten lukea oman, omakohtaisenkin historiajuttuni Hiiskun neideistä Kotilieden digilehdestä tästä.

Mutta asuun palatakseni - valitsin hatun kaveriksi tarkoituksella varsin konservatiivisen tyylin. Konjakinruskea vetää puoleensa aina syksyisin, ja toivottavasti teidän muiden silmään ei särähdä, että itse asiassa asun kaikki ruskeat ovat hiukan eri sävyisiä. Kengät ovat modernit, mutta sen huomaa oikeastaan vain leveistä ruusukemaisista nauhoista; laukku on aitoa käärmettä 1970-luvulta.

Siloa syksyyn

Kotilieden syyskuun toisen numeron takakannessa oli vuonna 1955 tällainen kaunis mainos. Silon jerseypuku kelpaisi minullekin, samoin nuo vihreät kengät!

Mexicana

Oletko koskaan pukeutunut pyykkipussiin? Minäpä olen, ja tässä on kuvakin. Ostin viime vuoden Loimaan rompepäivästä pyykkipussin - siis sellaisen henkarin päälle ommellun pussukan - nimenomaan tarkoituksenani ommella hienosta kankaasta toppi. Arvelin, että jollain tavalla asetellen mahtuisin pussiin, mutta tiukille se otti eikä kuvion kohdistus mennyt toivotusti. Mutta hei: mikä kuosi, mikä värimaailma! En juuri ole harrastanut meksikohenkisiä juttuja, mutta tässä oli sitä jotain.

Ompelin topin suurin piirtein vapaalla kädellä, kaavoja käyttämättä. Voisi luulla nopeaksi projektiksi, mutta purkamisen, pesemisen ja ompelemisen välille mahtui ihmeesti kuukausia. Kangas on selvästi 50-luvulta, hameeni taas 80-lukulainen ja kengät tältä vuosituhannelta.

Asu on koottu nopeasti vielä on kesää jäljellä -periaatteella: valitsin kengät ja laukun, joita en tänä kylmänä kesänä ole vielä käyttänyt. Kengät keltaiset, laukku punainen - onneksi topista löytyy kumpaakin.

Kesäisissä iltajuhlissa

Viime viikonloppu oli hyvin ylellinen, sillä meidät oli kutsuttu peräti kaksiin juhliin. Sellaista ei tapahdu usein! Niinpä juhlien alla kesäreissulla Alles Gute Vintageen toivoin, että löytäisin itselleni uuden, kesäisen cocktailpuvun, ja oi ihanuutta, niin kävikin. 

Manillan piha näyttää tässä ihan välimerelliseltä, ja sama fiilis tuli lämpimästä, ihanasta kesäillasta, jossa takkia ei tarvittu. Alles Guten Rita kertoi, että pitsiä ja satiininauhaa yhdistävä puku on tullut Suomeen Amerikan-paketissa 1950-luvulla; lapussa lukee "Styled by Ruxton". Olen edelleen häkeltynyt siitä, että puku oli minulle oikean kokoinen ja että tiemme näin kohtasivat. Tässä voisi olla sysäys luopua parista kaapissa kutistuneesta cocktail-puvusta...

Tässä vielä lähikuvassa puvun rakennetta: pitsi on savunsinistä, satiininauhat ja vuorin satiini hennon vaaleanpunaisia. VintagEijalta kauan sitten ostetut ear climber -korvikset ovat lempparini. Laukkukin on oikeasti lohenpunainen, en tiedä, miksi se näyttää isossa kuvassa valkoiselta. Se on muovia ja saattaa olla jonkinlainen meikkipussi, mutta sopi väriltään ja hengeltään asuun hyvin.

Ps. Joku kysyy kuitenkin: miehen kengät ovat Versace for H&M -mallistoa muutaman vuoden takaa.

Kukkamekko kesämaisemassa

Aamusateen jälkeen pyöräilimme Kuralan kylämäkeen. Tällä kertaa kävelimme myös museon pihapiirien ohi rautakautiseen kalmistoon, joka oli rauhaisa, korkeiden puiden suojaama alue, rauhallinen ja miellyttävä. Kuralassa aika on pysäytetty 1950-luvulle, ja pukeuduin sitä kunnioittaen loppukesäiseen tummaan kukkaleninkiin.

Puku on muistaakseni somerolaiselta kirpputorilta ja siinä on erillinen leveä vyötärökaitale poimutetun rintaosan kanssa. Ajan tyyliin nähden puku on minulle ehkä vähän lyhyt, mutta pidän kuosista ja väreistä kovasti.

En joutunut kauan seisomaan itsekseni, kun pikku apulainen halusi mukaan kuvaan. Pikku apulainen otetaan tietysti aina mukaan Kuralaan, sillä hän rakastaa paikkoja, joissa on puutarha, polkuja, puita, kukkia ja eläimiä perhosista hevosiin sekä kahvila, josta saa pullaa.

Katsokaa, miten iso hän jo on! Niin iso, että loin uuden tunnisteen - ei tämä enää vauva ole eikä oikein taaperokaan, vaan lapsi. (Isompi lapsi on jo niin iso, ettei juuri koskaan joudu blogikuviin. Silti tunnisteena lapset, monikossa.)

Mekon kuosi on läheltä katsoen tällainen, lähes trooppinen kukkaloisto. Musta pohja antaa erikoisen säväyksen, tämä ei tosiaan ole alkukesän kukkakuosi.

Kuralan kamarissa oli esillä kouluikäisen tytön, oikeastaan jo nuoren naisen, tavaroita: vaatteita, uima-asuja, laukkuja, pikkuesineitä, koulukirjoja. Poimin kuviin vaatteiden ihanimmat kuosit. Tämän novelty printin olen tainnut nähdä ennenkin jossain Kuralan näyttelyssä, mutta edelleen se on yhtä henkeäsalpaava. Tämä oli hellepuvun ja boleron yhdistelmä.

Ja entäs tämä novelty print -hame sitten? Ich liebe dich ja Happy end toistuvat teksteissä. Upea vaatekangas eikä varmaankaan kotimaista tekoa! Ehkä joku koulutyttö on aikoinaan ommellut sen itselleen hauskaksi kesävaatteeksi. Ihanaa, että museokokoelmissakin on tällaisia vaateaarteita säilymässä jälkipolvien iloksi.

Kalahame lomakylässä

Minusta hame, jossa on kalan kuvia, sopii mainiosti kesälomailuun. Sen novelty print -kuosi on parhaimmillaan maisemassa, vai mitä? Olisin kahlannut järveen kuvattavaksi, jos sää olisi sallinut.

 kirppislöytöä koko asu!

Ostin kalahameen joltain nettikirppikseltä. Purin liian lyhyen vyötärönauhan, tein uuden ja sain kätevän puolileveän hameen, joka sopii myös pyöräilyyn - leveys ei yllä pinnojen tai ketjujen väliin. Kangas on säkkikankaan tapaista eläväpintaista puuvillaa ja peräisin mitä ilmeisimmin 1950-luvulta. Väreissä on monta suosikkiani: harmaa, sitruuna, vihreä, lisänä ruskea ja ruosteeseen taittuva punainen. En tiedä kuosista mitään, mutta veikkaan, että se on ulkomainen.

Kuvat on otettu pikaisesti kylmänä ja sateisena aamuna lomakylän pikkumökin pihalla, kun edessä oli lupaava matkailu- ja kirppispäivä. Olemme juuri eilen palanneet vuotuiselta kirppiskiertueeltamme, joka taas kerran tuotti monenlaista iloa ja saalista. Eräästä käyntikohteesta löytyi tällainen vuori ostoksia:

- kaksi 60-70-luvun villakankaista talvitakkia (toinen on ruudullinen! Olen pitkään kaivannut ruudullista villakangastakkia ja nyt vihdoin minulla taas on sellainen. Helpottaa ajatusta syksyn ja talven tulosta.)
- villakangasmekko 40-luvulta
- taftimekko 50-luvulta
- 20-luvun henkinen polyesterimekko 70-luvulta
- neljä paria saumallisia nailonsukkia
- yksi pari saumattomia nailonsukkia
- 50-luvun leveälierinen kupera huopahattu ja koristeellinen hattuneula
- miesten krimiturkissuikka
- miesten uimahousut 60-luvulta
- miesten enstexkankainen pusakka 70-luvulta
- keittiöprinttiset puuvillaverhot 60-luvulta
- novelty print -tyyppinen pikkukuviokangas ehkä 50-luvulta
- vanha pellavainen keittiöpyyhe
- 50-luvun pikkuessu
- viallinen Arabian keltainen kannu (kukka-astiaksi)
- Arabian Pallas-sarjan kahvikuppi
- kristallon-muovinen säilytysastia
- kaksi 70-luvun ompelukaavaa
- oranssi kuviollinen 70-luvun villaviltti
- turkoosikuvioinen saman ajan tyyny
- vanha Fazerin Lappi-aiheinen konvehtirasia
- pussillinen kirjainmagneetteja ja pari kumieläintä lapselle
- vanha söpö leikkieläin, lajinmääritys epäselvä

Ihan huvin vuoksi: arvatkaapa, mitä yllä lueteltu lasti maksoi yhteensä? Paljastan loppusumman seuraavassa kirjoituksessani!

Nelikymppisen pukukatsaus

Huomenna täytän vuosia. Neljäkymmentäkolme. Onhan siinä jo - vanhempanikin hämmästelivät. Onneksi nykyisin ei ole niin tarkkaa pukeutua "ikänsä mukaisesti" kuin 1950-60-luvuilla, jolloin ompelulehdissäkin oli oma osastonsa nelikymppisten muodille. 

Kokosin Beyer Mode -kaavalehdistäni katsauksen nelikymppisille suositeltuun pukeutumiseen. Katsaus jäi pienemmäksi kuin olin toivonut, sillä nelikymppisten pukeutumisohjeita oli vain vuosien 1960-61 lehdissäni, ei 50-luvun puolella ilmestyneissä. Koon puolesta nämä kaavat eivät juuri poikenneet muista lehden kaavoista, joten yhdistävä Se Jokin oli todellakin iänmukaisuus.

Kahdessa ensimmäisessä kuvassa näette elokuun 1960 numerossa esitellyt asut. Kapea helma oli selvästi leveää suositellumpi ladyikäiselle naiselle, ja muutenkin liikaa näyttävyyttä ja räväkkyyttä on karsittu pois. Lopputulos on valitettavasti hieman tylsä. Pidän kovasti lehtikuvioisesta puvusta, jossa on erikoinen viisto vyömäinen yksityiskohta. Sen tai kakkoskuvan yksinkertaisen kotelopuvun voisin hyvin ommellakin itselleni.

Erilaiset tamppiratkaisut olivat hyvin muodikkaita tähän aikaan, niitä esiintyi myös muissa Beyer Moden mallistoissa.

Seuraavat puvut ovat kesäkuulta 1961, jolloin niin sanottu valekaksiosainen oli suosittu pukumalli. Kankaat ovat kuviollisia - kesällä se näytti olevan sallittua, kylmempien vuodenaikojen asut ovat olleet lähes yksinomaan yksivärisiä. Kesästä huolimatta mukana ei ole yhtään hihatonta tai pääntieltä avaraa asua. (Jos muuten joku osaa saksaa, olisi kiinnostavaa kuulla, onko teksteissä jotain arvottavaa kommentointia asuihin ja käyttäjän ikään liittyen.)

Syksyllä 1961 muodissa olivat toispuoleiset napitukset, kapeassa puvussa pitkä nappilista lienee hoikentavaksi ajateltu yksityiskohta. Pidän nappilistapuvusta, mutta pääntie voisi tässäkin olla hiukan avarampi. Toinen asu taas on vähän mitätön rusettiyksityiskohdasta huolimatta - hakematta tulee mieleen, että tässä on asu näkymättömäksi ikääntyneelle naiselle.

Minulla on varmasti paljon ikäisiäni ja vanhempiakin lukijoita. Mitä ajatuksia nämä puvut teissä herättävät?

Kuvia alkukesästä

Kesän ensimmäinen lomajakso on takana. Sen piti alkaa suurella pyöräretkellä, jonka päätepisteenä oli kesäkoti, mutta kuinka kävikään? Todella ikävä kesäflunssa kaatoi petiin perheen aikuisväestön, ja kun pyöriä piti olla lastaamassa junaan, makasinkin sängyn pohjalla pää täynnä räkää. Sitä kismityksen määrää, kun huolella suunniteltu reissu valmiiksi ostettuine lippuineen kaatuikin - tai no, siirtyi myöhempään kesään, mutta sillä hetkellä se ajatus ei auttanut.

Päätimme kuitenkin lähteä kesäkodille potemaan tautimme loppuun, ja siellä vietettiin reilu viikko. Tyylikuvia siellä ei ole tapana ottaa. Tässä kuitenkin Kiilan äänipäivillä ihanassa Westersissä napattu poikkeus, joka samalla todistaa, miksei tyylikuvia kesäkodilla oteta: hattu on vanhempieni Kyproksen tuliaisina tuoma turistihalpis, vyönä palvelee plyysisen aamutakin vyö ja kangaskengät ovat nähneet viime aikoina monenlaista maaperää. Taaperon rattaatkin ovat lainatut.

Mutta eikö ole aika ihana puvun kuosi? Kukkamekko löytyi viime poistotekstiilipäivästä, ja vaikka se malliltaan ei ole mieluisin, halusin ehdottomasti antaa tälle kukkamerelle mahdollisuuden. Juuri tällaisessa tyylissä 1970-luvun kuosimaailma on parhaimmillaan.

Lämpimän viikonlopun jälkeen viileni ja alkoi sadella. Keittiössä ollessamme kissa istui mielellään puoliksi avatun ikkunan karmilla ja katseli pihan lintuja; kuistin pylvään päällä on pääskysen pesä. Emme vieläkään raski päästää kisua kulkemaan vapaana edes maalla, mutta valjaissa se teki pitkiä lenkkejä, seikkaili metsässä, pellonreunalla ja kasvihuoneella. Lupiinit kukkivat hullun lailla, mutta ikävä velvollisuus oli niittää tämän tulokaslajin kukinnot ennen kuin siemenet kypsyivät. Isona ja näyttävänä kasvina lupiini sopii mainiosti suureen lattiamaljakkoon, jollaisissa joskus oli tapana pitää osmankäämejä.

Aika ei ehkä pysähtynyt, mutta se jarrutti. Kesän ilot ovat pieniä: kävely hakemaan Hesaria tienvarren postilaatikolta, aamukahvi pihalla kun jonain aamuna ei satanutkaan, naapurin kissanpentujen ihastelu innokkaan taaperon kanssa. Uimarannalle päästiin vain kerran, säätilassa, jossa vain 12-vuotiaat pystyivät uimaan. Juhannuksena nautittiin ystävien ihanasta puusaunasta kylällä, vihtakin oli tehty.

Yksi löytökin mahtui kesälomaviikkoon. Keittiömme liinavaatekaappiin oli päätynyt abstrakti 1950-luvun kangas; naapuri kertoi pelastaneensa sen joutumasta roskalavalle. Värit eivät toistu kuvassa oikein, mutta kuvioissa on mustan ja valkoisen lisäksi sinapihtavaa keltaista, hiukan murrettua punaista ja kylmää tummanvihreää. Pala on juuri sen kokoinen, että siitä syntyy hame. Olen ollut viime aikoina kovin ihastunut novelty-kuosisiin puuvillahameisiin ja yksinkertaisiin toppeihin niiden yläosina - tämä sopii sarjan jatkoksi mainiosti.

Hopeapeilin kesäseikkailuja voi seurata Instagramissa @hopeapeili - ihan joka kirppislöydöstä en enää raportoi blogin puolelle, mutta juuri sellaisissa pikkujutuissa insta toimii mainiosti. Tervetuloa mukaan!