Ensi kesänä minulla on karttamekko

Kesä meni. Tänä aamuna vein lapsen tarhaan kaatosateessa, joka kasteli vaatteiden läpi jo menomatkan puolivälissä, ja takaisin kotiin päästyäni vedin jalkaan villasukat.

Asioiden ollessa näin on vain hyväksyttävä, että tänäkään kesänä en ehtinyt saada valmiiksi kaikkia kesäompeluprojektejani, ja enää niihin ei kannata tarttua, sillä seuraava reilu puoli vuotta kuluu paljolti villakankaiden keskellä. Syysompeluprojekteja ja ihaniakin sellaisia onneksi on, joten hätää ei todellakaan ole!

Mutta kevät ja kesä tulee vielä ja silloin tartun karttakankaaseeni.

Löysin kaksi suurta puuvillaista mielikuvituskarttakuosista verhoa viime viikolla poistotekstiilipäivästä, jossa vintagetekstiilitkin olivat nyt poikkeuksellisesti vain 50 snt/kg. Nämä kauniisti laskeutuvat verhot ovat varmaan jotain ysäri-Anttilaa enkä kuuna päivänä ripustaisi niitä ikkunaan, mutta jokin niiden värissä ja kuosissa vetosi minuun niin, että tiesin heti: karttamekko on saatava, leveähelmainen.

Mutta palataan siihen vuonna 2018.

Kuvia alkukesästä

Kesän ensimmäinen lomajakso on takana. Sen piti alkaa suurella pyöräretkellä, jonka päätepisteenä oli kesäkoti, mutta kuinka kävikään? Todella ikävä kesäflunssa kaatoi petiin perheen aikuisväestön, ja kun pyöriä piti olla lastaamassa junaan, makasinkin sängyn pohjalla pää täynnä räkää. Sitä kismityksen määrää, kun huolella suunniteltu reissu valmiiksi ostettuine lippuineen kaatuikin - tai no, siirtyi myöhempään kesään, mutta sillä hetkellä se ajatus ei auttanut.

Päätimme kuitenkin lähteä kesäkodille potemaan tautimme loppuun, ja siellä vietettiin reilu viikko. Tyylikuvia siellä ei ole tapana ottaa. Tässä kuitenkin Kiilan äänipäivillä ihanassa Westersissä napattu poikkeus, joka samalla todistaa, miksei tyylikuvia kesäkodilla oteta: hattu on vanhempieni Kyproksen tuliaisina tuoma turistihalpis, vyönä palvelee plyysisen aamutakin vyö ja kangaskengät ovat nähneet viime aikoina monenlaista maaperää. Taaperon rattaatkin ovat lainatut.

Mutta eikö ole aika ihana puvun kuosi? Kukkamekko löytyi viime poistotekstiilipäivästä, ja vaikka se malliltaan ei ole mieluisin, halusin ehdottomasti antaa tälle kukkamerelle mahdollisuuden. Juuri tällaisessa tyylissä 1970-luvun kuosimaailma on parhaimmillaan.

Lämpimän viikonlopun jälkeen viileni ja alkoi sadella. Keittiössä ollessamme kissa istui mielellään puoliksi avatun ikkunan karmilla ja katseli pihan lintuja; kuistin pylvään päällä on pääskysen pesä. Emme vieläkään raski päästää kisua kulkemaan vapaana edes maalla, mutta valjaissa se teki pitkiä lenkkejä, seikkaili metsässä, pellonreunalla ja kasvihuoneella. Lupiinit kukkivat hullun lailla, mutta ikävä velvollisuus oli niittää tämän tulokaslajin kukinnot ennen kuin siemenet kypsyivät. Isona ja näyttävänä kasvina lupiini sopii mainiosti suureen lattiamaljakkoon, jollaisissa joskus oli tapana pitää osmankäämejä.

Aika ei ehkä pysähtynyt, mutta se jarrutti. Kesän ilot ovat pieniä: kävely hakemaan Hesaria tienvarren postilaatikolta, aamukahvi pihalla kun jonain aamuna ei satanutkaan, naapurin kissanpentujen ihastelu innokkaan taaperon kanssa. Uimarannalle päästiin vain kerran, säätilassa, jossa vain 12-vuotiaat pystyivät uimaan. Juhannuksena nautittiin ystävien ihanasta puusaunasta kylällä, vihtakin oli tehty.

Yksi löytökin mahtui kesälomaviikkoon. Keittiömme liinavaatekaappiin oli päätynyt abstrakti 1950-luvun kangas; naapuri kertoi pelastaneensa sen joutumasta roskalavalle. Värit eivät toistu kuvassa oikein, mutta kuvioissa on mustan ja valkoisen lisäksi sinapihtavaa keltaista, hiukan murrettua punaista ja kylmää tummanvihreää. Pala on juuri sen kokoinen, että siitä syntyy hame. Olen ollut viime aikoina kovin ihastunut novelty-kuosisiin puuvillahameisiin ja yksinkertaisiin toppeihin niiden yläosina - tämä sopii sarjan jatkoksi mainiosti.

Hopeapeilin kesäseikkailuja voi seurata Instagramissa @hopeapeili - ihan joka kirppislöydöstä en enää raportoi blogin puolelle, mutta juuri sellaisissa pikkujutuissa insta toimii mainiosti. Tervetuloa mukaan!

Ranskalainen cocktail-puku

Mennäänpä vaihteeksi vähän uudemmille vuosikymmenille. Eilisillan cocktail-puku on nimittäin aitoa ysäriä, ehkä 80- ja 90-lukujen vaihteesta.

Ranskalaisvalmisteinen cocktailpuku on pilkullista viskoosia. Ihastuin heti sen leikkaukseen: puvussa on erittäin istuva helmaosa ja lanteilla pussimaiset irralliset liehukkeet - niiden ainoa tehtävä on tuoda asuun muotoa, vaikka ensin hahmotin ne jonkinlaisiksi taskuiksi. (Mitä oikein ajattelin?) Pääntie jäljittelee sweetheart-pääntietä kulmikkaasti, kaulus leviää hiukan olkapäidenkin päälle. Pukuun kuuluneet olkatoppaukset nyppäsin pois.

Puku tuli minulle niinkin eksoottisesta paikasta kuin Telaketju-hankkeen ja TST-Texvexin poistotekstiilipenkojaisista. Siellä on tällä hetkellä tekstiilikilon hinta 50 senttiä, joten veikkaan, että cocktailpukuni hinta jäi noin kymmeneen senttiin.

Penkojaiset ovat jännittävä tapahtuma, josta voi löytää mitä tahansa: tällaisista ehjistä, ei edes pesua kaipaavista erikoisista ja tyylikkäistä vaatteista puhkinukuttuihin tahraisiin tyynyliinoihin. Ehjät ja hyvät ovat vähemmistössä ja hyvä niin, jos se kertoo siitä, että ehjien vaatteiden ensisijainen kierrätyspaikka on kirpputori. Poistotekstiilikeräyshän ottaa vastaan ihan kaiken, osa päätyy käsityöharrastajien materiaaliksi, osa öljynimeytysmatoiksi ja niin edelleen. Onneksi osuin tämän kohdalle, ettei ranskalainen kaunotar päätynyt öljynimeytystehtäviin!

Halli täynnä ilmaisia kankaita

Eikö olekin kauniita värejä? Nämä tekstiilipinot ja paljon muuta poimin tänään mukaani Tekstiili 2.0 -hankkeen poistotekstiilipäivästä. Nerokas idea liittyy Turun ammattikorkeakoulun hankkeeseen, jossa pyritään löytämään käyttömahdollisuuksia käytöstä poistetulle, kirpputorille kelpaamattomalle tekstiilille. Kotiompelijat, puvustajat ja muut edullisesta materiaalista kiinnostuneet saivat hakea poistotekstiilipäivästä kankaita haluamansa määrän, kunhan tilastoinnin vuoksi kertoi, mitä otti ja mihin tarkoitukseen. Tekstiilit on saatu keräystapahtumista, joita on järjestetty Varsinais-Suomen alueella esimerkiksi kaatopaikoilla ja Skanssin kauppakeskuksessa.

Epäröin ensin, lähteäkö tapahtumaan kaarinalaiselle teollisuusalueelle kauas bussireiteistä, mutta Eija sai minut ylipuhuttua - löytöni pääsisivät kotiin hänen pakettiautollaan. Olin paikalla pari minuuttia ennen ovien avautumista ja pääsin sisään neljäntenä. Varsinaista kilpajuoksua ei tosin tarvittu, sillä hallista löytyi oma tongittava nurkka jokaiselle.

Tekstiileistä osa oli lajiteltu vuodevaatteisiin, neuleisiin ja niin edelleen, mutta suurin osa pinoista tai pitäisikö sanoa vaatepenkoista oli sekatekstiiliä. Tarjolla oli kaikkea matonkuteista pussilakanoihin, oli sekä ehjiä ja puhtaalta tuoksuvia vaatteita ja tyynyliinoja, jotka olisivat kelvanneet myös kirppismyyntiin, että nuhjuisia, kuluneita, tuoksahtavia riekaleita. Suurin osa oli tylsää kamaa kuten kirpputoreillakin aina, mutta mukaan mahtui myös helmiä. Mittasuhteista kertoo ehkä vähän tämä kuva.

Kävin ensin lakanapinon kimppuun, sillä sieltä pilkisti kutsuvia värejä. Löysinkin paljon kauniita tyynyliinoja 60-70-lukujen kuoseissa, pari pussilakanaakin. Hienojen värien perässä kulkien löytyi vaatteitakin: 50-luvun sinapinkeltaiset hiihtohousut (totesin liian lyhyiksi - niistä tulee caprit), tumman mintunvihreä tarjoilijan kokoessu ruotsalaiselta työasumerkiltä (poimutetusta helmaosasta tulee hyvä hame), voimakkaan turkoosi 1960-luvun neule (saa nähdä, lähteekö puhtaaksi), helmenharmaa ehkä 50-luvun neuletakki (ratkennut sauma, helppo korjata)...

Tekstiilejä sai kerätä jätesäkkeihin, ja heittelin sekaan aluksi kaiken vähänkin kiinnostavan; lopuksi perkasin osan pois. Oli pakko olla realistinen, ettei uupuisi jo pyykkirumbaan - sitä paitsi paljonko nukenvaatteitakaan yksi pikkutyttö tarvitsee? Otin silti varmasti yli oman tarpeeni, enkä ehkä ainoana: tapahtumassa lähti uusiin koteihin 400 kg tekstiiliä.

Kun olin jo uupumassa pinojen kaiveluun, huomasin jotain kauheaa: puhelimeni oli poissa. Se oli ollut takkini taskussa, jotta saatoin kuvata tapahtumassa, mutta nyt se ei ollut siellä - vaan jossain noiden loputtomien kangaskuutiometrien syövereissä. Pyysin paikalla olleita tuttuja soittamaan siihen, mutta kangas on yllättävän tehokas äänenvaimennin. Kun pyysimme ihmisiä olemaan hetken hiljaa, hälytyksen ääni soittajan puhelimesta kaikui hallissa, mutta mitään muuta ei kuulunut.

Pengoin aikani ystävällisten tekstiilityöntekijöiden avustuksella, mutta puhelinta ei tullut vastaan. Se oli hukkunut verhojen, parittomien sukkien, pipojen ja pitsiliinojen mereen. Jätin yhteystietoni ja tekstiilisäkkini (jolle oli sovittu kotiinkuljetus tuttavan autossa; säkki painoi 16 kg) ja lähdin taivaltamaan kohti bussipysäkkiä.

Ja kun tulin kotiin ja suljin liittymäni, sain saman tien tiedon, että puhelin on löytynyt. Se tuli kotiin Eijan ja tekstiilisäkkini mukana.

Pikku L lajittelee joululiinat, vaatteet ja ompelukankaat omiin pinoihinsa.