Vihreä talvikävelypuku

"Venäläinen tyyli", kommentoi mieheni. Se olikin yhdessä vaiheessa muotia 1960-luvulla, josta tämän päivän asu on kotoisin. Pyöreä karvahattu on talviklassikko, mutta vihreä kävelypuku nyt ensiesiintymisellä Hopeapeilissä. Verratkaapa muuten ihan huviksenne puvun väriä näissä kahdessa kuvassa!

Puistossa, jossa joka puolella heijasteli lumen valoa, ei puvun hehkuvaa väriä saatu ollenkaan näkyviin. Se heräsi kameralle henkiin vasta hämärämmässä kohdassa, tummempaa taustaa vasten. Mielenkiintoista!

Villakankainen, krimikauluksinen kävelypuku on todennäköisesti teetetty ompelijalla. Minä löysin sen viime keväänä poistotekstiilipenkojaisista kolmen euron kilohintaan - se oli ehkä viiden euron puku, kangas on paksua ja painavaa. Jakku menisi 70-luvustakin, hame sen sijaan on pituuden ja kapeuden puolesta vielä 1950-luvun henkinen, joten tämä lienee 1960-luvulla ajattomaksi valmistettu kestokäyttövaate. Minua ilahduttaa, että talvella 2000 ostamani, mutta samalta aikakaudelta periytyvä hattu sopii tämän kanssa näin hyvin.

Kävelypuku tai jakkupuku on aika tätimäinen vaate, ja sen kanssa pitää olla tarkkana, ettei näytä asiallisemmalta kuin tarkoittikaan. Talvella pitää tietysti käyttää pitkävartisia jalkineita, mutta ilmettä keventäisi, jos jalassa olisi korkeakorkoiset sirot nilkkurit. Keväällä sitten.

Norjalaisvillatakki

Kunnon talvi on ihana asia, mutta nyt pitää kyllä pukeutua lämpö edellä. Siksipä olen käyttänyt viikon yhtäjaksoisesti uutta norjalaisneuletakkiani.

Kirjoneuleen kaipuu yllätti - olen pitänyt enemmän yksivärisistä neuleista (kuten tämä jonka teetin viisi vuotta sitten ja jota yhä käytän aktiivisesti) tai helmi- tai applikaatiokoristeisista, mutta nyt aloin jo syksyllä oikein etsiä kirjoneuletta. Perinteinen vanha norjalaisneule, ehkä 1940-50-luvun vaihteesta, löytyi VintagEija´sin valikoimista. Ajan hengen mukainen sinapinkelta-harmaa väritys miellytti, eikä pituuttakaan ollut liikaa, kuten useammin nähdyissä 1970-luvun versioissa. Tässä kuvassa neuleen alahelma on vielä käännettynä sisään. Tällaisen neuleen kaveriksi kuuluisi varmaan pukea klassiset hiihtohousut, mutta itse olen vuorotellut tämän kanssa kapeaa ja leveää villahametta.

Huom. Älä kokeile tätä kotona! Villatakki ei oikeasti ole niin lämmin, että ilman takkia pärjäisi.

Kultalammas lämmittää

Lounaisrannikolla on hyvin harvoin sellaiset kelit, että turkin käyttö on perusteltua. Tällä viikolla on ollut vähän sinne päin - ja koska minulla on nyt elämäni ensimmäinen (mahdollisesti myös viimeinen) aito turkki, pitäähän sitä kokeilla.

Sain tämän kultalammasturkin blogini lukijalta Riitalta (kiitos vielä!), joka oli ostanut sen itselleen käytettynä 1980-luvulla. Hän arveli, että se olisi alun perin 1950-luvulta. Tässä ei ole mitään merkkiä tai lappua, joka auttaisi tunnistamisessa, joten pitää vain luottaa tunteeseen, että tämä on vanha. Aikakautta voisi ehkä päätellä pulleista, ranteesta muotoonommelluista hihoista, mutta en tiedä, mitä se kertoo. Olisiko jollakulla lukijalla ajoitusapua tälle turkille?

Ja miltä tuntuu käyttää turkkia? No, on aika lämmintä, kymmenen asteen pakkasessa reippaasti kävellessä jopa hikistä! Turkki on myös todella painava vaate verrattuna vaikka tekoturkkiin tai tukevaankin villakangastakkiin, joten pelkän koreuden vuoksi tällaiseen ei jaksaisi pukeutua. Joka talvi tälle takille ei ehkä tule käyttöä, mutta mielelläni pidän sen odottamassa hyytävimpiä kelejä tai mahdollisia Lapin matkoja.

Kaiken varalta vielä: uutta turkista en pukisi päälleni; kymmenien vuosien takainen kelpaa kyllä.

Vuoden ensimmäinen mekko

Mukavaa tammikuista perjantaita! Olettehan jo käyneet Uffin alessa? Minä kävin, ja kolmen euron päivästä nappasin sekä viskoositrikoisen, talvikaudessa erittäin kätevän pitkähihaisen bodyn että tämän neulosmekon. Olen jo jonkin aikaa katsellut neulos- ja neulemekkoja kirpputoreilta, mutta en ole löytänyt sellaista, joka sekä sopisi ylle että miellyttäisi silmää. Tässä tärppäsi ja vielä sovittamatta.

Kotelopuvun yläosa on leopardikuosista ja muut osat mustaa keskivahvaa neulosta. Kunnon vanhaa vintagea ei näistä kirppisten alepäivistä enää useinkaan löydä; tämäkin mekko lienee 90-lukua. Se on valmistettu Ranskassa; olen itse asiassa oppinut tarttumaan näihin 80-90-luvun ranskalaisiin, sillä niissä on usein kivoja leikkauksia, tässäkin. Helman uudelleen muotoilua mietin, sillä se on suora halkioton putki. Jos tekisin saumaan halkion, voisi helman muotoilla kapeammaksi, mutta toisaalta jänskättää neuloskankaiden ompelu - en ole siinä ollenkaan taitava.

Ompeluhommat ovat muutenkin jääneet pahasti muiden töiden jalkoihin. Tajusin juuri, että minulla on odottamassa toissa keväänä valittu kaava ja kangas, jotka leikkasin viime keväänä. Ehkä tänä keväänä jo ompelen puvun valmiiksi!

Leopardia ulkoiluttamassa

Leoparditakit ovat kuulemma tämän syksyn muotijuttu. Mikäs siinä, minä tosin hankin tämän omani jo kolme vuotta sitten ja aikoinaan esittelin sen vauvamahan kanssa täällä. 1950-luvun muhkea tekoturkki on paksu ja lämmin, tästä ei mene läpi tuuli eikä pakkanen - ja se olikin hyvä, sillä kävelykadulla piti viettää aika kauan aikaa Stockan jouluikkunan edessä. (Kaksi kertaa. Mennessä ja tullessa. Ja silti pois lähteminen onnistui vasta, kun saimme vakuutetuksi, että jouluikkuna pysyy tässä pitkän pitkän ajan.)

Leopardia pidetään yleisesti tätien hippakuosina, mutta sehän on oikeasti klassinen, elegantti kuosi. Toki sen kanssa saa olla aika varovainen asustaja - beige, tummanruskea ja musta ovat arjessa ainoat hyvät asustevärit, juhlissa joku räväkämpi punainen tai vihreä toimii myös. Tärkeää on myös huolehtia hiukset ja meikki kuntoon. Itsehän kotona työskentelevänä en läheskään joka päivä ole leopardikelpoisessa kunnossa!

Satiinia ja lunta

Vaikka miten olisi kiire kaiken maailman asioissa (olette ehkä huomanneet, etten ole hetkeen päivittänyt), niin kun peräkkäisinä päivinä tulee ensin postipaketissa Raumalta kaunis satiinipuku ja sitten ensilumi, on bloggaamisen aika.

Ja mitenkäs muuten nämä kaksi yhdistää kuin menemällä lumeen se puku päällä! Naapureilla oli varmasti taas hauskaa.

Ja tuli vähän kylmäkin, mutta joskus tiettyä mieleen tulevaa kuvausideaa ei vain malta jättää toteuttamatta. Ohut satiinibolero tässä päällä ei paljon lämmittänyt.

Asuun kuuluu boleron lisäksi myös kapea vyö, mutta se ei mielestäni sovi tähän kovinkaan hyvin. Puvussa on empirelinjainen poikkisauma, josta helma lähtee levenemään useina kaistoina ilman vyötärösaumaa. Tällaista leikkausta ei nähdäkseni kannata katkaista vielä yhdellä poikkisuuntaisella linjalla. Puvun rakenne itse asiassa sinetöi ostopäätökseni - olen pitkään passiivisesti etsinyt juuri tämän mallista pukua, mutten toistaiseksi ole löytänyt kuin yhden liian pienen, en edes kaavaa. 

Merkki oli minulle ennestään tuntematon.

Styled by Adrian on harvojen nettiosumien perusteella muillekin aika tuntematon. Vintage Fashion Guildista löytyneen keskusteluketjun mukaan merkki on ollut edullinen ja tyyliltään jäljessä aikansa muodista. Jos tämä pitää paikkansa, puku on ehkä 1960-luvun puolelta, vaikka oma veikkaus viekin 1950-luvulle. Vuonna 2017 asialla ei onneksi ole kauheasti merkitystä.

Puvun rakennetta on vaikea näyttää kaksiulotteisessa kuvassa, mutta tästä ehkä hiukan hahmottuu empirelinjaa ja povea korostava kaitale. Kevyesti itämainen kukkakuosi on kudottu kankaaseen.

Järkevä ihminen olisi ehkä satsannut jerseyhyn ja villaan, mutta joskus sielu kaipaa satiinia. Odotan nyt tanssiais- ja gaalakutsuja, että pääsen (hankkimaan sopivan pituisen alushameen ja) käyttämäänkin uutta pukuani.

Oliivinvihreää villaa

Viikonloppu oli vielä talvinen ja siksi hyvä tilaisuus käyttää talvivaatteita, jotka vielä olivat tältä talvelta pitämättä. Nappasin siis oliivinvihreän villamekon ja ruskeat saapikkaat. Kuva on otettu Televisio Lifestyle Storen 10-vuotisjuhlien yhteydessä pihalla, koska sattuneesta syystä liikkeessä oli aika paljon ihmisiä. Televisio julkaisi tilaisuudessa oman printtinsä ja siitä tehdyn mekkomalliston. Mitat olivat melko lyhyitä kevyesti 60-luvun hengessä, ja vaihteeksi oli omakin helma aika lyhyt.

Ostin puvun muutama vuosi sitten Kemijärveltä hyväntekeväisyyskirpputorilta. Siihen kuuluu hapsupäinen vyö, joka kuitenkin tuntui ylimääräiseltä, kun kylmyyden vuoksi oli pakko kerrostaa villatakilla. Puku on lyhythihainen ja sen ainoa somiste on pieni käännetty kaulus. Täydellinen puku käyttää rintakoruja, itse asiassa!

Tätä asua kootessani tein myös mukavan havainnon, ettei varpaaseen enää sattunut mantelikärkisten kenkien käyttö. Luulin jo, että viime raskauden jäljiltä jalkani muuttuivat liikaa ja lopullisesti. Ehkä minun ei tarvitsekaan vaihtaa koko kengästöä? Mokkaiset 1970-luvun talvisaapikkaat ovatkin liian hyvät hylättäviksi.

Mekkoperjantai: Arkiruutuja

Jokainen vintagepukeutuja tietää, millainen aarre on hyvä arkimekko. Juhlavia ja kesäisiä hepeneitä on helppo löytää, mutta kylmemmällä puolella vuotta ja kotona työskennellessä valttia ovat yksinkertaiset vaatteet, joita ei tarvitse ihmeemmin asustaa. Aamutakkikin on tietysti oikein hyvä vaihtoehto, mutta mekkoperjantaihin valikoitui tänään talvipuuvillainen paitapuku.

Mekon jujuja ovat isot napit ja kankaan jännittävä kaksitasoisuus. Lähikuvassa kankaan helmakäänne, jossa näkyy sekä nurjaa puolta (yläpuolella) että oikeaa puolta, jossa on koholle kudottu pitsimäinen tai verkkomainen pintarakenne. Kankaan siniset sävyt korostuvat ulkovalossa, paljaalle silmälle puku on lähinnä ruskea.

Ps. Huomasitteko tohvelit? Ne ovat aitoa 70-luvun Nokiaa!

Mekkoperjantai 40-luvun tapaan

Joku sota-ajan kulttuurihistoriaa harrastava saattaa muistaa parin vuoden takaisen kirjan Sodan värit, jossa on upeasti väritettyjä jatkosota-ajan kuvia ja jossa mieheni oli kirjoittajana. Kirja sai ansaitusti uuden alun, kun Liedon Vanhalinnaan avautui viikonvaihteessa kirjaan liittyvä näyttely. 

Perjantain avajaisiin halusin tietysti aikaan sopivan asun, mutta se ei ollutkaan ihan helppoa: olen nimittäin luopunut melkein kaikista 1940-luvun vaatteistani, joita ei alun alkaenkaan ollut kovin paljon. Moni niistä oli jäänyt pieneksi, eikä tyyli muutenkaan enää kuulu suosikkeihini. Tämä musta mekko oli ainoa, jonka löysin.

Villakreppinen melkein käyttämätön puku on joko aitoa 1940-lukua tai hyvä kopio 1970-luvulta. Ostin sen sovittamatta halvalla joltain kirppikseltä ehkä vuosi sitten, mutta kas vain, se oli ihan täsmälleen kokoiseni. Puvussa on ajan hengen mukaista vaatimattomuutta ja hillittyjä yksityiskohtia: laskosten somisteina päällystetyt napit, hiukan huivimainen kaulus, solmittava vyö. Hiuksia en edes yrittänyt asetella ajan henkeen: 1940-luvulla suosittiin edestä korkeita monimutkaisia kiharakampauksia, jotka eivät sovi minulle yhtään, ja tämä onkin yksi syy, miksei aikakausi tunnu luontevalta yllä.

Kenkien kanssa tuli kiire (lapsenvahdin aika on rahaa!), joten nappasin matkaan varsin 1930-lukuhenkiset Minna Parikan kengät, jotka tukevine korkoineen sopivat asuun kohtuullisesti. En kuollaksenikaan muista, mikä tämän mallin nimi on - saapikkaana vastaava on Armi. Kun ostin nämä joskus tämän blogin alkuaikoina, ne olivat minulle isot, mutta kas vain, ne ovat muuttuneet sopiviksi! Jotain iloa ikääntymisestäkin.

Miehen kengissä 1980-luvun kiiltonahkaa.

Mekkoperjantai: Blogia vanhempi puku

Mekkoperjantai jatkuu, vaikka aamulla oli flunssainen olo. Yleensä tukan kampaaminen ei huononnakaan oloa, ja liikkeellelähtöä motivoi myös tieto siitä, että Turun taidemuseon Helene Schjerfbeck -näyttely oli tänään auki kolmanneksi viimeistä päivää. Ja liikkeelle kannatti lähteä, sillä näyttely oli upea ja keskelle tammikuuta oli yllättäen asetettu kaunis kevätpäivä. Aurinko häikäisi ja lämmittikin, kun kuvaa otettiin taidemuseon portailla.

Asussa on historian havinaa. Pohjana oleva puku on ollut minulla kauemmin kuin Hopeapeili. Olen ostanut sen muistaakseni vuonna 2009 tai 2010 Rauman SPR:n kirppikseltä. Se oli suoralinjainen, varsin muodoton täti-ihmisen parempi puku brokadimaisesti kuosiinkudottua kangasta. Dekolteeta peitti valkoisesta tekokuidusta muotoiltu nepparikiinnitteinen röyhelö.

Ensi töikseni hankkiuduin eroon röyhelöstä ja sitten ompelin pukuun muotolaskokset. Silloin vuosia sitten olin nykyistä kapeampi, joten nyt oli aika purkaa toinen muotolaskospari. Onneksi kangas on helposti käsiteltävää! Puku ei tällaisenaan ole oikein minkään ajan mukainen - pääntie on liian iso ja mallikin vähän hybridi 50- ja 60-lukuja. En kuitenkaan edelleenkään ole aikakausipuristi, joten miksikäs ei: tämän tyyppistä kaulusta ei taida olla garderobissani toista, ja grafiitinharmaa, vaikka tylsä väri onkin, pukee ihmistä, jonka omatkin värit ovat aika tylsät.

Mekkoperjantai: Ruudullista töihin

Jo perinteeksi muodostunut Hopeapeilin mekkoperjantai (tänään toisen kerran!) esittelee arkisen ruudullisen puolileveän puvun. Ostin tämän pari vuotta sitten Turun antiikkimessuilta, mutta vasta viime viikolla sain tehdyksi siihen tarvittavan pikkukorjauksen.

1960-luvun alun sekoitekankainen puku Alles Gute Vintage

Vintro-merkkiset saapikkaat Paulan Kenkä

sukkahousut Lindex

korvakorut, vyö kirppislöytöjä

Puku on aika tyttömäinen; voin helposti kuvitella, että se olisi aikoinaan ollut vaikka lukioikäisen tytön vaate. Pidin asun yksinkertaisena ja maltillisena, koska olin menossa haastattelemaan ihmistä, josta en entuudestaan tiennyt juuri mitään ja sellaisessa tilanteessa on aina hyvä vetää varman päälle. Viehätyin tästä harmaa-valkoisesta puvusta aikoinaan siksi, että tajusin sen tuomat mahdollisuudet värillisten asusteiden käyttöön. Valitsin tänään ruohonvihreän, mutta yhtä hyvin asusteväri olisi voinut olla pinkki, punainen, sinapinkeltainen tai vaaleansininen.

Käytännön syistä lisäsin myös neuletakin. Jakku olisi ollut tyylikkäämpi, mutta puvun ison kauluksen kanssa hiukan kankea. Sellaista on talvipukeutuminen - kompromisseja tarvitaan, jotta pysyy lämpimänä. Hauskaa viikonloppua!

Mekkoperjantai

Viime aikoina minulla on ollut tosi harvoin ylläni mekko, tai pitäisikö sanoa leninki. Vaikka mekko on periaatteessa helppo asu vuodenajasta riippumatta, se sujahtaa ylle helpommin kesällä kuin talvella. En tiedä, miksi - paitsi siksi, että villakankaisten pukujen silittäminen on tylsää ja aikaavievää!

Koska kuitenkin omistan kauniita talvipukuja, haluan parantaa tapani ja käyttää aarteitani. Eräällä Instassa seuraamallani australialaisella vintageharrastajalla on tapana pitää frock friday, mekkoperjantai. Päätin aloittaa saman mekkojen olemassaolosta kalenterin avulla muistuttavan käytännön, kesti sitä sitten yhden perjantain tai kymmenen vuotta. Ensimmäiseksi perjantaimekoksi valitsin, hiukan kiireessä lounaalle lähtiessä, viime keväänä roskalavalta löytämäni tweedpuvun, jossa on kiva korostettu valekietaisuleikkaus.

Ja ennen kuin kukaan tätä kommentoi: huomasin vasta kuvista, että hengarilla ihan siistiltä näyttänyt tweed oli sittenkin silityksen tarpeessa... hihat varsinkin... pahoittelen!

Takana puvussa on jännä yksityiskohta. En osaa sanoa, onko lapaluiden kohdalla kulkeva poikkilaskos somiste vai edellisen omistajan keino kerätä selän ylimääräinen kangas piiloon, mutta se toimii kivasti ja antaa keeppimäisen vaikutelman. Vetoketjukin on sijoitettu erikoisesti keskelle taakse.

Nyt iltapuhteella otinkin silitysraudan esiin ja silitin paitsi tämän, myös viisi muuta talvipukua ja leveän villakangashameen. Tein myös ompelukoneella pari korjausta, jotka ovat odottaneet yli vuoden ja joissa kesti noin puoli tuntia. Nyt kylmän kauden garderobi on iskussa, minä itseeni tyytyväinen ja valmis ensi perjantaihin.

Pakkanen

Minulla oli tänään ylläni

- puuvillainen pitkähihainen t-paita
- paksu neuletakki
- paksut kohoneuleiset puuvillasukkahousut
- pohjepituinen leveä hame, villakangasta, vuoritettu
- huopavuoriset talvisaappaat
- kauluri
- villakaulaliina
- tekoturkislakki (se jo vuodesta 2000 minua palvellut 60-lukulainen, johon mahtuu nuttura)
- täyspitkä leveähelmainen villakangastakki

Millä te muut pärjäsitte? Huomiseksi pitää säätiedotuksesta päätellen vielä vähän koventaa kierroksia, mikä tarkoittaa mahdollisesti säärystinten tai villahousujen sekä lisälapasten lisäämistä asuun. Kuva on aika tarkkaan kolmen vuoden takaa, mutta tärkeimmät asun osat ovat samat kuin tänään!

Paljettineule eli pieni ajatus kakkoslaatuisesta kirppistavarasta

Tässä on uusi neulepuseroni, jonka ostin vastikään Uffilta. Se on miellyttävää pehmeää villaa ja kauniisti kirjailtu, kotoisin 80-luvulta, jolloin lepakkohihat viimeksi olivat kova juttu. Sovittaessani huomasin vaatteessa vian: alimmaisen helmikiemuran kohdalla on pari pientä reikää. (Kuvassa neuleen alla on pala punaista kangasta havainnollisuuden vuoksi.)

Päätin korjata reiät ja pyysin vaatteesta alennusta, jonka sain. Uff on niitä harvoja kirpputoreja, jotka luokittelevat pikkuvikaiset vaatteet kakkoslaaduksi eivätkä heitä niitä pois, ja jos jokin vika jää hinnoittelijalta huomaamatta, kakkosluokitus syntyy kyllä kassallakin. Näin pitäisi kaikkialla toimia etenkin, kun kyseessä on erikoinen ja vanha vaate.

Oli siis vain tuuria, että tämä kaunis neule ei ollut päätynyt roskiin. Kirjontakuvioihin on käytetty paljon työaikaa, ja itse kirjonnat - paljetteja, helmiä, lasisia putkihelmiä - olivat täysin ehjät. En ikimaailmassa osaisi tai jaksaisi tehdä mitään tällaista itse, enkä usko, että kovin moni muukaan. Monella kirpputorilla neuleeni olisi kuitenkin heitetty kaatopaikkakuormaan, sillä sehän oli rikkinäinen eikä sellaista kukaan osta.

Jaa ei vai? Eikä se enää edes ole rikkinäinen.

Lumikukkainen neuletakki

Ostin itselleni Eijalta joululahjaksi uuden neuletakin, ja vasta tänään se pääsi kuvaan asti. Neule on amerikkalaista tuotantoa 1950-luvulta ja taidokkaasti helmi- ja paljettikirjailtu kukka- ja lehtikuvioilla - ei yliampuvasti, vaan arkeenkin sopivasti. Valkoiset ja hopeanharmaat helmet sopivat pinkkiin pohjaan mainiosti, ja napitkin ovat herkät ja kauniit.

Asukuvan kuvauspaikkana tänään Kaskenkatu ja Minnen edusta, kuvaajana Emilia. Olen vähän hienona arkipäiväksi, koska piti ottaa promokuvaa Hurmaavia häitä käsittelevään lehtijuttuun, mutta se nyt jäi - tai itse juttu on kyllä tulossa Keskisuomalainen-konsernin kaupunkilehtiin loppukuusta.

Voi kunpa tällaisia neuleita löytäisi useammin! Uudistuotantona ne eivät koskaan ole näin hyviä. Uudet neuletakit tuppaavat olemaan liian pitkiä, kaipaan aina tällaista vanhanaikaista vyötäröpituutta. Onko kukaan kokeillut tällaisen ompelemista valmiista neulekankaasta?

Luistimilla töissä

Tänään tein ensimmäistä kertaa töitä luistimet jalassa. Kokeilkaapa joskus, oli hauskaa! Lumiset kuvat otti Niina.

Mokkamekko

Irja Leimun Pentikille suunnittelema veistoksellinen mokkaleninki on ollut kaapissani jo vuosia, mutta tänään pukeuduin siihen ensimmäisen kerran.

Mokka on erikoinen, joko hippimäiseltä tai jäykältä kalskahtava vaatemateriaali, mutta tämä puku istuu nätisti ja tuntuu hyvältä yllä. Leikkaus leveine olkineen ja drapeerauksineen muistuttaa jotenkin 40-luvusta ja film noirista, vaikka helman mitta paljastaa, että 80-90-luvun vaihteessa liikutaan. Mokkamekon alkuperä taitaa olla Uffin ale, kuten niin monen muunkin vintagelöytöni.

Olen kuvassa itselleni epätyypillisessä paikassa, sisustusliikkeessä. Siitä myöhemmin vähän lisää!

Uusi takki, vanhat vaunut

Nykyisin mukana kulkee melkein aina tuollainen tavallista suurempi asuste.

Keinonahkavaunut ovat esikoiselle käytettyinä hankitut Briot 80-luvun alusta. Jostain syystä ne ovat keränneet nyt todella paljon kehuja - ehkä ovat muodikkaamman näköiset kuin silloin kymmenen vuotta sitten? Konjakinruskeita kenkiä ja laukkujahan on ollut katukuvassa jo joitain vuosia.

Takki on se viime kerralla mainitsemani uusi pakkohankinta ja muut asun osat vanhoja tuttuja kirppislöytöjä, talven ja kevään rajalle sopivia. Mustaan isoon käsilaukkuun mahtuvat myös vauvan hoitotarvikkeet.

Leveät helmat

hame, neuleliivi, baskeri kirppislöytöjä

50-luvun talvikengät Emmauksen ilmaiskorista

rusettikuvioiset talvisukkahousut - en enää muista, mistä

Pääsin vihdoin sovittelemaan leveähelmaisiakin hameita, muutama vanha talvihame mahtuu jo ylle. Jippii, leveä helma! Pinkki pilkahdus neuleliivin alla on imetyspaita; oli raadolliset syynsä siihen, että kaikki pitkähihaiset sellaiset olivat pyykissä - tarkoitus olisi ollut pukea vaaleansininen pitkähihainen. Kauniin sininen villahame on tuotelapun logosta päätellen kuulunut Säästöpankin työasuun.

Uudenvuodenkortteja

Tapa lähettää uudenvuodenkortteja on unohtunut kokonaan. Kuitenkin näitä on lähetetty vielä 1960-luvulla jo oman vaatimattoman korttikokoelmani perusteella. Olen skannannut tänne näitä uudenvuodentoivotuksiksi lukijoille, mutta nyt, kun keräilin niitä joulukorttien mukana pois, tuli mieleen tehdä tarkempi katsaus näihin.

Ensimmäisenä pienikokoinen kortti, joka on kulkenut kädestä käteen ja muhjaantunut taskun tai laukun pohjalla. Toivotuksetkin on kirjoitettu lapsen käsialalla mustekynällä, tahroiltakaan ei ole vältytty. Tämä voisi olla 1920-luvulta, vai mitä arvelette?

1920-luvun henkinen on seuraavakin, kelkkailuaiheinen kortti. Se on postitettu Harjavallasta Kokemäelle puutarhuri Väinö Tuomiselle, mutta valitettavasti postileiman vuosilukuosa on epäselvä.

Kevyesti auringonpaisteinen talvimaisema taas on selvästi uudempaa kerrostumaa. Se ei ole kulkenut eli ajoittaminen hankalaa, mutta veikkaan 60-lukulaiseksi.

Sini-kullansävyinen pupukortti on ollut täällä ennenkin esillä. Se on annettu käteen 'Koulu-tyttö Marjatta M:lle', ilman päivämäärätietoja. 40-50-lukua?

Herttainen kuutamoajelukortti on kulkenut vuonna 1956 Tampereelta Sahalahdelle. Tämä on suosikkini näistä kaikista, ja niin ikään nähty Hopeapeilissä ennenkin.

Viimeisenä vuonna 1965 kulkenut kortti, joka on lähetetty postivaunun matkassa (PV-leima) Lietoon.

Uudenvuodenkorttien tunnelma on tämän pikku otoksen perusteella levollisempi kuin joulukorttien, joissa seikkailevat tontut, pöydät notkuvat ja kuusi loistaa juhlapuvussaan. Ehkä uuteen vuoteen on toivottu nimenomaan rauhaa joulun juhlakauden jälkeen. Itse en ole koskaan saanut yhtään uudenvuodenkorttia edes iäkkäiltä sukulaisilta, onko kukaan teistä?