sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Laiska viikonloppu tekee vaatekaapille hyvää

Tänä viikonloppuna en ole liikkunut sataa metriä kauemmas kotoani. Mies vietti lauantain Helsingin kirjamessuilla, ja minä oli pikkumiehen kanssa kotona. Lapsella oli selvä tarve tankata kotiaikaa - hänhän meistä on vähiten kotona; päivät kuluvat tarhassa, kun me aikuiset työskentelemme kotona - joten en alkanut hätistää häntä mihinkään. Sen sijaan hänen katsoessaan elokuvia otin ilon irti siitä, mitä kotona voi tehdä.

Rakastan kaappien, laatikoiden ja vaatehuoneiden kaivelua, tutkimista ja uudelleenjärjestämistä. Pitkän keräilyharrastuksen myötä varastoihin on kerrostunut kaikenlaista, jota ei ehkä muistakaan. Tai jolle löytyy sopiva yhteys vasta jonkin myöhemmin hankitun asun kanssa. Laukku löytää kengät, huivi löytää hatun, mekko vyön. Mahtavaa, eikä maksa mitään.

Otin pitkästä aikaa työn alle henkaroidut mekot. Niitä on monta; en ole laskenut, mutta kolmekymmentä ei liene paha virhearvio. Olen ostanut useimmat vintagemekkoni halvalla eli kirpputoreilta kun jotain miellyttävää on osunut kohdalle, en niinkään vintageliikkeestä isolla rahalla tarkasti mittoja ja istuvuutta arvioiden. Monessa mekossa onkin jotain pientä pielessä.

Käytin lauantaista muutaman tunnin vähän pielessä -tapausten läpikäymiseen. Sovitin peilin edessä, tutkin, kirraako tai löpsöttääkö jostain, onko korjausmahdollisuutta vai onko vaate suosiolla siirrettävä VintagEijalle lähtevään kassiin.

Ilokseni huomasin, että pari mielessäni jo menetetyiksi luokittelemaani vaatetta voikin korjata sopiviksi. Lapsen leikkiessä omiaan minulla oli aikaa ratkoa saumoja, ommella vetoketjuja ja harsia helmankäänteitä. Tämä helmikirjailtu 40-luvun mekko on ollut kaapissani ainakin viisi vuotta.



(Pahoittelen kuvan laatua - minun taidoillani iltavalaistuksessa ei tullut tuosta turkoosinsinisestä väristä mitään tolkkua, ei salamalla eikä ilman.) Puku on kotoisin Loimaan edesmenneestä kirpputori Katrillista, joka oli todellinen vintage-paratiisi. Mies kehotti minua ostamaan puvun; itse en vielä silloin välittänyt noin vanhoista vaatteista, mutta hinta oli halpa ja puku eittämättä harvinainen, joten otimme sen talteen. Se on kiristänyt vähän ja riippunut siksi kaapissa toimettomana. Nyt löysin saumanvarat. Niistä saa juuri sen tarvittavat pari senttiä lisää ympärysmittaa, jotta saan tämän pienen aarteen käyttöön. Hurraa!

Vaatehuoneen perältä kaivoin mummini vanhan iltapuvun, joka on ollut minulla hänen kuolemastaan, vuodesta 1993, saakka. Mummi syntyi 1917 ja avioitui 20-vuotiaana itseään 25 vuotta vanhemman pappani kanssa. Tummansininen kreppinen iltapuku lienee avioliiton alkuajoilta, sillä lapsia alkoi pian tulla.


(Anteeksi tästäkin kuvasta... koetin saada kankaan kuvion näkyviin, ja tausta paloi puhki.) Mummi oli minua paljon lyhyempi, joten vielä on miettimistä, miten saan tämän käyttöön. Hänelle iltapuku oli pitkä, minulle se loppuu nilkan yläpuolelle. Korjattavaa on muutenkin. Mutta kohtaaminen oli mukava ja puku kauniimpi kuin muistinkaan.

Lisäksi fiksasin Uffin alesta keväällä nappaamani kitinvärisen mekon vyötärön sopivaksi.


Vaikka 50-luvusta pidänkin, minulla on vähän noin voimakkaasti laskostettuja mekkoja. Tätä tulee olemaan hauska asustaa, ja hauskuuden jaan taatusti Hopeapeilin lukijoiden kanssa.

On hassua, miten vaatehuoneen läpikäyminen voi tuntua puhdistavalta. Kunnon kaivelun (tai vaatteiden vatkaamisen, kuten meillä sanotaan) jälkeen olo on seesteinen. Ei ole tarvetta tehdä mitään kummempaa. On vapaata, muut lähtivät ulos, minä istun ja katselen ikkunasta, miten kadulla ei tapahdu mitään.

Tämän vuoden kulutuskriittisiä ilmiöitä ovat sadan tavaran ja kuuden vaatteen haasteet. Näihin ei kannata edes linkittää - niin moni bloggaaja ja nettimedia on aiheita käsitellyt. Sadan tavaran haasteen ideana on vähentää henkilökohtaisen omaisuuden määrää sataan tavaraan. "Miksi minulla on laatikollinen ruokailuvälineitä kun juuri pärjäsin kuukauden reppureissulla yksillä", miettii sadan tavaran haasteen vastaanottaja. Kuuden vaatteen haasteessa taas oli ideana selvitä kuukauden ajan käyttäen vain kuutta vaatekappaletta; asusteiden tai päällys- tai alusvaatteiden määrää ei rajattu. Muoti- ja tyylibloggaajat tarttuivat tähän hanakasti, tuloksena useimmiten farkku- ja mustavoittoisia asukokonaisuuksia.

Tällaiset rajoitukset eivät ole minua varten. Nautin omistamistani tavaroista ja vietän mielelläni aikaa niiden kanssa järjestellen, ihaillen ja ajatellen. Tavaraa saa minun puolestani olla paljon; luonteeltani olen kaikkea muuta kuin reppureissaaja ja sitä paitsi ostan lähes pelkästään käytettyä. Mutta ehkä olen omaksunut haasteista sen, että haluan skarpata käytettävyydessä. En halua enää säilytellä ihan kiva -tasoisia tai kivoja, mutta vääränkokoisia vaatteita tai kenkiä. Aina, kun järjestän jonkun nurkan, tutkin sen sisältöä myös kriittisesti. Mikä ei tunnu omalta, saa mennä. Jollekulle se minulta lähtevä voi olla se oma ja oikea.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Vihreää kioskilla

Ostin kesällä eurolla jostain (Salon Suurkirppikseltä luultavasti) lyttääntyneen vaaleanvihreän cloche-tyyppisen hatun. Hattu on sittemmin seikkaillut muun muassa Turun Sanomien muotiliitteessä esimerkkinä kunnostettavasta huopahatusta; modisti löysi hatusta kiinnostavan harjakkeen ja arvioi, että se on kotoisin 60-70-lukujen vaihteesta. Keväänvihreä on minusta ihana, ihana väri myös lokakuussa.


Asu on aikakausihybridi. Jakku on luultavasti hatun ikätoveri. Nelikulmainen litteä laukku lienee 50-luvulta, samoin hansikkaat. Vyö ja röyhelöpusero kirppislöytöjä, ehtaa uustuotantoa. Villatweedhametta en osaa ajoittaa: siinä on elementtejä, jotka sopisivat hyvinkin monelle eri kymmenluvulle, mutta muovivetoketjusta päättelen, että se on uustuotantoa vanhoilla kaavoilla - tai sitten vetskari on vaihdettu. Sukat ovat ne pari postausta sitten esitellyt villakreppiset, ja kengät ehkä 70-luvun lopulta - hienot, ihka oikeaa käärmettä (anteeksi, vegaanilukijat)!


Kioski rakennettiin 1930-luvun lopulla palvelemaan Helsingin olympialaisiin vuonna 1940 Turun kautta saapuvia matkailijoita. Tiedämme, miten olympialaisten kävi, mutta onneksi kioskiin ei ole vuosikymmenien kuluessa kajottu. Viime kesänä sille kävi vähän pahasti, kun kaupungin viheryksikön kuorma-auto peruutti sen kylkeen. koko tönö oli kallellaan kuin leikkimökki, mutta niin vain se kunnostettiin ja kioskissa kesäisin toimiva design-myymälä pääsi avaamaan ovensa vain pari viikkoa myöhässä.


Kaareva lippa on erityisen kaunis. Poiketkaa, turistit, limpparille ensi kesänä!

torstai 28. lokakuuta 2010

Viiden sentin vintage-vinkki


Muuta neuletakki vintage-henkiseksi vaihtamalla napit. Nappeja on ehkä helpointa löytää kaikesta vintaasiesineistöstä, niitä on hyväntekeväisyyskirpputoreilla käytännössä aina. Ylläolevan lastin ostin Turun Puutarhakadun Pelastusarmeijalta hintaan viisi senttiä kappale. 1950-luvun neuletakeissa oli yleensä kantanapit, usein helmiäispintaista muovia tai lasia kuten nuo vaaleanpunaiset kuvassa - valitettavasti ne ovat takkikokoa. Enää pitää vain löytää sopiva vaaleanpunainen takki, johon ne voi vaihtaa.

Päivän ylimääräisenä herkkuna nappien alustana olevasta Hopeapeilin numerosta 4/1957 kuvitus Leena Ilmarin novelliin "Miten miehen arvo mitataan".


Toivon todella rouvan puolesta, ettei hän yrittänyt pyöräillä tuulisella säällä tuo hattu päässään.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Atelier Miramo

Vaatekaapissani on vuosikaudet roikkunut jakkupuku, jonka ostin aikoinaan neljällä eurolla Turun iltatorilta ja joka ei istu kauhean hyvin, vaikka on sinänsä kiva ja laadukkaan oloinen. Eilen olin jo siirtämässä sitä kirppiskassiin, kun aloin tutkia sitä tarkemmin. Lapussa luki Atelier S. Miramo, Helsinki.

Ateljeevaatetta ei niin vain halunnutkaan panna pois, vaan aloin miettiä, miten puvusta saisi käyttökelpoisemman. Kirjava graafinen kuosi on aika hyökkäävä kaksiosaisessa asussa, joten päätin yhdistää jakun vähän polvimittaa pidempään, ruskeaan hameeseen.


jakku, osa puvusta, Atelier S. Miramo kuten mainittu
hame Pola (Uffin euron päivästä)
valkoinen rusettikauluspaita ja laukku kirpputorilöytöjä
kengät Minna Parikka (Valtterin kirppikseltä!)

Asua sovitellessani harmittelin jakun laatikkomaisuutta. Tarkempi tutkimus paljasti, että edellinen käyttäjä oli suurentanut sitä. Vanhan sauman kohta erottui yhä, ja pari hurautusta Singer 766:lla teki jakusta kahdessa minuutissa sopivan.


Aloin myös kaivella tietoja Atelier Miramosta, koska minusta on mukava tietää vaatteistani kaikenlaista triviaa. Outoa kyllä netti ei paljastanut yhtään langanpäätä. Miramoa ei löydy Helsingin salonkimuotia käsittelevästä artikkelista, jota usein lueskelen ja josta löytyvät useimmat nimet kotimaisen vintagen takana.

Puvun kuosi ja jakun soljet viittaisivat mielestäni 70-luvulle, mutta valmistajan lapun fontti on vanhempaa tyyliä. Itse vaatteen muoto on ehkä lähinnä 60-lukua, mutta melko ajaton; hame, jota tässä ei näy, on maltillisen levenevä ja siinä on edessä yksi syvä laskos.

Otan mielelläni vastaan tiedonmurusia Atelier Miramosta, jos joku sattuu siitä jotain tietämään!

tiistai 26. lokakuuta 2010

Uskallettua alastomuutta

Eipä tulekaan vielä kunnon asupostausta, vaan lisää politiikkaa.

Kokovartalofiiliksen Ani postasi uskalletun kuvan itsestään: tavis ilman meikkiä. Huvittavaa sinänsä, että netti on täynnä kaiken maailman tällättyjen pimujen ja pojujen kuvia, mutta todellista rohkeutta osoittaa näyttää käsittelemätön naamansa, ei esimerkiksi rusketusrajojaan. Joita ei tietysti niillä hurjimmilla edes ole. Eikä se niin muodikas nude-meikkikään ihan aidolta nudelta näytä, vaikka niitä kosteita huulia ja utuisia silmiä olisi värittänyt sopivan huomaamattomasti tunnin ajan.

Osun kameran eteen vain harvoin vahingossa ja valmistautumatta, mutta pari viikkoa sitten työparina toiminut kuvaaja nappasi minusta otoksen työni ääressä. Oli aamu ja pakkasta, lähtiessä väsytti. Siispä tässä Hopeapeilin henki ilman meikkiä ja tukkatököttejä:


Huu!

maanantai 25. lokakuuta 2010

Ysipuolen villasukat


On harvinaista, mutta hauskaa tehdä vintage-löytöjä kuin suoraan kaupan hyllyltä. En tiedä, mikä on suomen kielen oikea termi asialle; englanninkieliset kanssabloggaajat näyttävät puhuvat deadstockista tai new old stockista. Mutta käyttämättömät olivat kuitenkin nämä pitkät villakreppisukat, jotka viime viikolla löysin lähipelastusarmeijalta. Vanhat tuotelaput ovat jo itsessään viehättäviä.


Tuo pahvinen pieni lappu metallipaloineen on kuin tuntemattoman vanhan pelin merkki; tosielämässä sillä on kokoa reilu neliösentti. Tällaisille pikkuhärpäkkeille ei ole oikeaa käyttöä (isommat tuotelaput ovat mainioita kirjanmerkkejä), mutta pakkohan ne on tallettaa nappirasiaan tai kampauspöydän laatikkoon ajelehtimaan.

Villasukat ovat sitä vanhanaikaista tukevilla sukkanauhoilla liiveihin kiinnitettävää mallia, mutta sopivat käsittääkseni myös ylipolvensukkatyyppiseen käyttöön - ainakin kotikonttorissa, tähän tapaan:


Talvi voi tulla!

PS. Lupaan, että seuraava postaus on kunnon asupostaus! Ideoita on jonossa monta, mutta hovikuvaajani on sairastanut, mikä on hieman hidastanut kuvausjärjestelyjä.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Menneet ja kaivatut

Koska olen ahkera kirpputorien kiertäjä, ostan paljon vaatteita - kuten näitte esimerkiksi muutama viikko sitten. Niitä on pakko välillä myös kierrättää pois, sillä kerrostalokolmion vinttikopinkin seinät pullistelevat jo ulospäin. Aika ajoin puhumme isomman asunnon hankkimisesta, mutta liian tavaran omistaminen on mielestäni omituinen syy hankkia lisää tilaa.

Siispä meillä on yleensä kirpputoripussi eteisen nurkassa. Sitä täytetään pikkuhiljaa aina, kun löytyy poistettavaa. Tänään siirsin sinne muutaman lastenkirjan, joita ei enää lueta, tarpeetonta pikkuroinaa keittiön vetolaatikoista sekä yhden mekon, joka näytti vähän vaisulta ja jossa oli huono kaulus.

Tiedän jo etukäteen, että näitä poistoja ei kukaan tule kaipaamaan. Itsekään en enää muista poistettujen kirjojen nimiä. Mekon muistan vielä, mutta en enää kauan. Mutta virheitäkin on tehty. Mielessäni on vieläkin muutama vuosia sitten kirpputorille siirtämäni vaate, jollaista en ehkä koskaan enää näe mutta jossa oli sellaista lumoa, että ne olisi kannattanut säästää jo koriste-esineinä.

Noin vuonna 1999 annoin pois upeat vaaleansiniset nahka-avokkaat, joissa oli klassiset muodot, korkeat korot ja peep toe. Muistan vielä, että ne olivat Solena-merkkiset, tai ehkä sittenkin Desiréet; alun perin ne olivat ehkä 70-luvun lopulta. Kengät eivät olleet silloin ollenkaan muodikkaat - 90-luvun lopullahan kaikki tekstiilitavara valmistettiin sileästä, himmeästi kiiltävästä harmaasta tai mustasta polyesteristä ja kengät olivat lättänöitä - mutta ne olivat ihanat, vaikka eivät ehkä silloiseen vaatekaappiini sopineetkaan saumattomasti. Enkä ihan varmasti koskaan löydä samanlaisia, ainakaan oikean kokoisina. Typerintä on, että annoin silloisen puolison korkokenkävastaisen mielipiteen vaikuttaa päätökseeni. Itseään pitäisi ihmisen kuunnella, sillä itsestään ei yleensä erota.

Muistan myös sifonkimekon, joka mahtui minulle, kun painoindeksini oli ehkä 18. Se oli tehty 1960-luvulla, mutta muistutti kovasti 1920-luvusta laskettuine vyötärölinjoineen, suorine vartalo-osineen ja helman kellotettuine kaistaleineen. Mekko oli minimittainen ja käytin sitä kesällä arkivaatteena sandaalien kanssa (valitettavasti en enää muista, millaiset sandaalit minulla oli kesällä 1994, paitsi yhdet kamalat kehitysmaakaupasta ostetut jeesuskengät). Värit olivat erityisen ihanat; mekko lainehti taivaansinisiä ja vaaleanvihreitä paisley-kuvioita. Poistin mekon muutamaa vuotta myöhemmin, koska arvasin, etten mahdu siihen enää koskaan. Mitä typeryyttä! Haluaisin omistaa mekon vielä, vain nähdäkseni sen silloin tällöin vintillä tai vaatehuoneessa ja ihaillakseni sen kauneutta. Minulla ei ole edes kuvaa siitä. Ehkä tytärpuoleni haluaisi käyttää sitä isompana, tai poikani tyttöystävä kymmenen vuoden päästä, tai joku muu läheiseksi muodostuva nuori nainen joskus tulevaisuudessa.

Muitakin vahinkoja on sattunut. Sekin barbienvaaleanpunainen twinset, jonka ostin Turun iltatorilta 90-luvun lopulla viidellä markalla: varmasti käyttäisin sitä nyt enkä edes muista, miksi luovuin siitä. Musta rusettisomisteinen huopahattu, joka oli liian pieni mutta jonka olisi voinut suurentaa, kuten liian myöhään sain tietää.

Onhan mahdollista, että kadun joskus polyesterminihameiden ja tolppakorkojenkin hävittämistä kaapistani. Olen alkanut kuitenkin varautua tulevaisuuteen: ne vaatteet, joissa on heti ensikohtaamisella ollut selvää wau-efektiä, säästän, muuttuivat ne miten epämuodikkaiksi hyvänsä. Voi olla, että vielä joskus käytän kirkkaanpunaisia nahkasaappaita, joissa on outo litteä korko vuosimallia 2001 - mutta todennäköisempää on, että vain katselen niitä ja muistelen, miten onnellinen ja mielestäni rohkean tyylikäs olin käyttäessäni niitä.

Oletko sinä koskaan luopunut jostain vaatteesta ja huomannut, että jäit kaipaamaan sitä vuosiksi?

perjantai 22. lokakuuta 2010

Kadonnut vyötärö

Ihailen 1950-luvun naisten siluetteja kapeine vyötäröineen. Kukapa ei ihailisi:


(Aina yhtä ihanan Lilli Ann -vaatemerkin mainos lainattu aina yhtä ihanasta My Vintage Voguesta.)

Äitini, joka oli 1950-luvulla nuori, kertoo tuskailleensa sen faktan kanssa, että vaikka muuten oli hoikka, mahan kohta ei täyttänyt ajan vartaloihanteita. Minä perin äitini ruumiinrakenteen, seitsemän senttiä pidempänä ja kaiken kaikkiaan leveämpänä. On selvää, että saadakseni ampiaisvyötärön joutuisin kokemaan kohtuutonta vaivaa ja kärsimystä - ja olen mukavuudenhaluinen ihminen.
Alimpien kylkiluiden poistaminen taas tuntuu vähän ekstreemiltä, etenkin, jollei tienaa suuria määriä rahaa ulkonäöllään. Minulla on enemmän muita ammatillisia avuja.

Vintaasihameissa ja –mekoissa vyötärönympärys on joskus todellakin ajan ihanteiden mukainen. Jos lantio ja rinta istuvat hyvin, vyötärö kirraa tai nappi ei mene kiinni.
Minulla on tyylikäs kevyt alaliivi, jolla vyötäröä saa muokatuksi - ja hyvältähän se näyttää, mutta kaikesta päätellen entisajan naisia ei ole haitannut istumis- ja vessassakäyntimukavuuden puute.
Useimmiten tyydyn siihen, että vaatetta on muunneltava. Ne jo aiemmin kehutut saumavarat auttavat; hätätilanteessa vaatteen piilossapysyvältä sisäpuolelta saa jopa palan kangasta vyötärönauhan jatkamiseen.
Joskus hame tai mekko menettää jotain alkuperäisestä, mutta koen, että käytettävyys on tärkeintä. Käytännössä korjattu vyötärön kohta jää sitä paitsi usein jakun alle tai muutostyön voi kätkeä vyöllä tai villapuseron helmalla.
Selittelyäkö? Ei suinkaan...

Ainakin Uudessa Mustassa ja Paljettivallankumouksessa on viime päivinä käsitelty naisten ulkonäköä mediassa, median naiskuvien epärealistisuutta ja niiden vaikutusta naisten itsetuntoon. Myönnän, että minuakin aluksi arvelutti perustaa tyyliblogi, jossa väistämättä asetan oman ulkonäköni verrattavaksi muun median järjettömän kauniiseen naiskööriin – ja vieläpä iässä, jossa useimmat naiset (OK, Dita van Teese on minua vanhempi) ovat jo siirtyneet ulkonäön puunaamisesta sisustuksen viilaukseen. Mutta jos tyyliblogilla jotain poliittista voi tehdä, se on vaihtoehtoisen naiskuvan tarjoaminen. Tältä näyttää photoshoppaamaton kolmikymppinen suomalaistavis. (OK, liioittelin taas. Photoshoppaan silloin tällöin itseni jalat kohti alareunaa sen sijaan että poseeraisin poikittain.)

Totta kai laitan itseni nätiksi kuvia varten, mutta itsensä nätiksi laittaminen ei ole nuorten ja luonnostaan jo hurjan nättien yksinoikeus. Silmää viehättävien vaatteiden ostaminen ja käyttäminen ei ole yhtään sen hankalampaa kuin muidenkaan vaatteiden. Läheskään aina se ei edes vaadi vyötärönmuutostöitä, ei ihmiseen eikä vaatteeseen.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

No onkos tullut kesä

Vintaasialalla on vähän sellainen meininki, että kun näkee jotain kivaa, se kannattaa ostaa vuodenajasta riippumatta. Niin kuin nyt vaikka vaaleanpunainen kesämekko lokakuussa.


40-luvun pellavamekko jobella, Etsy
kukkarusettikengät, mokkavyö, (kiusallisesti pilkistävä) alushame kirppislöytöjä

Mutta voihan sen nähdä näinkin talvisesti, hieman chanelilaisittain:


mekko, alushame ne samat
kengät Zara
villatakki kirpputorilta Tuuloksesta muutama viikko sitten
kaksi pitkää helminauhaa kirppislöytöjä

maanantai 18. lokakuuta 2010

Uusi ystävä

Taloon tuli iso paketti.


Sieltä paljastuikin iso aarre. Tervetuloa, Singer 766!


Tulokas muistuttaa hyvin paljon vanhempaa konettani, minuakin viisitoista vuotta ja sitä ennen jotakuta muuta vielä kauemmin palvellutta Singer 720:ta. 720 oli uskollinen ystävä, joka vihdoin uupui. Korjaaja epäili, ettei siihen tarvittavaa varaosaa enää löydy ja jos löytyy, remontti on kallis. Vanha koneeni näytti samalta kuin tämä paria nippeliä ja eri tehosteväriä lukuunottamatta, joten ostopäätös syntyi viidessä sekunnissa. (Suhtaudun tekniikkaan nihkeästi ja teen mieluummin ainoassa elämässäni jotain muuta kuin opettelen käyttämään uusia laitteita. Ja tämän laukkukin on punainen.)

Sininen puseroni joutui vähän aikaa odottelemaan uutta ompelukonetta. Koneen hajoamisen lisäksi projektissa on ollut muitakin ongelmia - yksityiskohtiin menemättä voin kertoa, että varsinaisesti ei ole mennyt niin kuin Strömsössä - mutta tänään ompelin vihdoin kauluksen ja etuosan koristetikkaukset.


Ehkä jo loppuviikolla pääsen vihdoin käyttämään sinistä puseroani!

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Film noir en soir



Vaikka kuinka yrittäisi jokirannassa tyttöjen kanssa fiilistellen...


...tai ihan vain takapihallaan leikkiä kohtalokasta elokuvasankaritarta huolellisesti väännettyine kiharoineen...


...niin jostain roskiksen takaa aina ponkaisee esiin tyyppi, jonka mielestä sirkus on parempi tyylilaji.



(Kaksiosainen pukuni on ruusukuosiin kudottua mustaa painavaa satiinia ja kotoisin verhoomo Wäkkärän aarreaitasta viereisestä korttelista. Tukan taikana on sormikihararullaus, jota opiskelen - alkeistasolla - parhaillaan innokkaasti. Kiitos Atsalealle kuvausavusta!)

perjantai 15. lokakuuta 2010

Siivekkäät ystävämme

Maailman monista pelottavista eläimistä vintageharrastajalle karmivin on koi. Muutama kuukausi sitten meillä lehahti jossain pieni perhosenkaltainen. Eilen otin lilan villahameen vaatekaapista ja yhdessä sen poimussa näytti olevan kuin takertunut langanpätkä. Vedin langan pois, ja tilalle tuli rivi reikiä, kuin pieni railo kankaassa.



Kaikki, mitä tiedän koista, täsmää tähän. Kauhun väristykset niskassani aloin miettiä, mihin kaikkialle elikko on ehtinyt käydä munimassa. Lilli Annin silkkimekkooni? Siihen vedenvihreään 40-luvun villapukuun, jota en ole ehtinyt vielä edes käyttää? Siivekkäitä ei ole näkynyt sitten sen yhden keväisen, mutta ilmeisesti yksikin voi tehdä melkoista tuhoa. Olisinpa metsästänyt ja listinyt sen saman tien.

Kävin ostamassa seetripaloja ja sirottelin niitä ympäri vaatteidensäilytystiloja, mutta pussin ohjeessa kehotettiin pesemään vaatteet ja puhdistamaan komerot. Se on meidän tapauksessamme kovin haastavaa. Tiedän, että koista pääsee eroon pakastimen avulla - vaate kääritään rullalle, pakataan muoviin ja pakastetaan muutamaksi vuorokaudeksi - mutta meillä ei ole pakastinta!

Voi olla jonkinmoinen koetus ystävyydelle kysyä pakastintilaa lainaksi koinhäätöä varten. Aion kuitenkin tiedustella sitä muutamilta harvoilta ja valituilta, sillä vuosien varrella sattuman ja vaivan kautta kertynyt vaatevarastoni on ihan liian arvokas syötettäväksi perhostoukille.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Pilkku-raita-pilkku-raita


Vielä silloin, kun löysin tämän puseron Länsikeskuksen kirpputorilta, olin jokseenkin varma, ettei samaan vaatteeseen voi yhdistää menestyksekkäästi pilkkuja ja raitoja. Mutta koska rakastan pilkkuja ja asuun kuuluu myös puseron pääkankaasta valmistettu pilkullinen hame (ja koska hinta oli yhden euron), panin ostaen.
Tungin puseron kaapin perälle ja mietin, että todennäköisesti luovun siitä, koska kuosi on niin mahdoton. Päätin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden. Vaihdoin yhdistelmään mustan vyölenkillisen hameen, pujotin pukuun kuuluvan raidallisen vyön vyölenkkeihin ja otin tämän päättömän kuvan:


”Miten nuo näyttää niin kuin ne kuuluisivat yhteen”, mietti mies. Eikä kai muutenkaan pahastunut.


tiistai 12. lokakuuta 2010

Miten aloittaa vintagen käyttö

Joskus törmää ajatukseen, että vintage-vaatteita olisi vaikea löytää, käyttää tai yhdistellä. Ettei mekossa voisi pyöräillä tai käydä leikkipuistossa, tai korkokengissä.

Höpsis. Totta kai on turvallisempaa pyöräillä lenkkareissa, mutta se on mahdollista myös korkokengissä – ja kaiken kaikkiaan monet jutut ovat asennekysymyksiä.

Vintaasityyli on vuosikymmenestä riippumatta puetumpi kuin nykyajan huoleton ja rento pukeutuminen. Se huomataan: useimmilta vintaasiharrastajilta lienee joskus kysytty, onko menossa juhliin vai kenties näytelmän harjoituksiin.
Jos pelkää erottuvansa ylipukeutumalla, juhlavaatetuksesta on helppo aloittaa. Häihin tai illallisille voi pukea leveähelmaisen pitsimekon hansikkaineen ja strassikoruineen säihkymättä liikaa. Pikkujoulujen tapaiset juhlat ovat jo riski, mutta itse pidän ylipukeutumisesta ja ulkoilutan mieluusti timanttejani silloin harvoin kun siihen on tilaisuus.
On myös todennäköisempää löytää hyväkuntoinen vanha cocktail-puku kuin arkimekko. Arkivaatteet on pidetty loppuun ja sitten ommeltu lastenvaatteiksi, mutta juhlavaatteita on säästelty ja käytetty harvakseltaan, ehkä jopa tietoisesti annettu perinnöksi.

Vartalotyyppi antaa suuntia, minkä ajan vaatteet kenellekin sopivat, mutta oman tyylin kehittyessä sitä ei kannata ottaa turhan vakavasti. Itse olisin täsmälleen 80-luvun power dress -nainen leveine harteineni ja pitkine säärineni, mutta vierastan 80-luvun kulmikkuutta enkä ole nähnyt ongelmaksi käyttää feminiinimpien aikakausien vaatteita. Leveät hartiat olivat muodissa myös 40-luvulla; silloin niihin yhdistettiin söpömpiä elementtejä kuten kiharakampauksia ja rusetteja.

Jos vyötärö on kadoksissa, 20-luvun suoralinjainen flapper-tyyli on armollinen ja lisäksi hauska höyhenineen, hapsuineen ja kellohattuineen. Aitoja 20-luvun vaatteita löytää aniharvoin, mutta suora mekko on helppo tehdä tai teettää. Kotikaupungissani Turussa kääntyisin boutique Minnen puoleen.
Hoikkaa tyttöä pukevat 60-luvun babydoll-minimekot ja go-go –saappaat. Jos haluaa lisää kurveja, niitä voi tietysti hankkia korsetilla, toppauksilla ja poimutuksilla 50-luvun malliin; niin silloinkin tehtiin, jos ei omasta takaa löytynyt.
Sen onnekkaan, joka omistaa pienen vyötärön, suunta on 50-luku ja ampiaisvyötäröllä iloitteleva new look. Hopeapeilin virallinen mielipide on, että kellomekkojakin söpömpiä ovat saman ajan istuvat, kapeahelmaiset puvut (joita englanniksi löytää hakusanoilla wiggle dress). 1930-luku viistoon leikattuine, kevyesti myötäilevine mekkoineen taas on ollut suopea pehmeälle, keskikokoiselle, normaalin kurvikkaalle aikuiselle naiselle; tosin vatsamakkaroiden ei silloinkaan kukaan halunnut näkyvän.

Arjessa asusteet kuten laukut, korut ja käsineet ovat helppoja tapoja aloittaa vintaasiharrastus. Kirpputoreilta niitä ei kannata etsiä - kokenutkaan kävijä ei läheskään joka kerta bongaa vanhoja herkkuja, joten aloittelija melko todennäköisesti turhautuu. Hyvän katsauksen tarjontaan saa erikoistuneessa vintage-kaupassa. Jos sellaista ei ole omassa kylässä, nettitarjonta auttaa. Kannattaa vilkaista esimerkiksi Vintage Vixeniä, jossa on myös hyvät hakutoiminnot koon, vuosikymmenen ja jopa tyylin (military, maternity vai Marlene Dietrich?) mukaan.

Vanhojen asusteiden yhdistäminen nykyajan vaatteisiin vaatii jotain myös niiltä uusilta. Ennen hippiaikakautta kuluneisuus ei todellakaan ollut muodikasta, joten kulutuspestyt tai revityt farkut, elämää nähneet tennarit sun muut riitelevät vintage-asusteiden kanssa.
Tekstiprintit ja näkyvät logotkaan eivät sovi, ja tarpeetonta kai edes sanoa, että liian sporttinen tyyli – kiristysnyörit, huput, citylenkkarit – vastaa vintagen kanssa suurin piirtein hajuveden lisäämistä lihapullataikinaan. Kaikissa menneen ajan tyyleissä on nykyisin tietynlaista romantiikkaa; Chanelin tyyliä pidettiin 1920-luvulla rohkean sporttisena, mutta nykyisin Chanelin tyylisissä neulepuvuissa mennään todennäköisemmin oopperaan kuin reippailemaan.
Fiksua on myös kammata tukka huolellisesti. Tämä on omakin heikko kohtani, mutta rähjäinen poninhäntä ei vain näytä hyvältä vintagen kanssa - jos se sitten minkään muunkaan kanssa näyttää.

Jäin miettimään, mitkä ovat oman vaatekaappini tärkeimpiä tällä vuosituhannella valmistettuja vaatteita. Musta samettijakku, jotkut neuleet ja neuletakit, muutamat hyvät kengät ja kassillinen sukkahousuja johtavat. En ole aikakausipuristi, ja ostan käytettynä myös hyvää nykyaikaista silloin, kun kohdalle sattuu; monissa nykyvaatteissa vain on liikaa kaikenlaisia härpäkkeitä, joihin kyllästyy nopeasti.

Helppoja nykyajan arkivaatteita vintagen kaveriksi ovat klassiset perusvaatteet: suorat housut, kynähameet ja A-linjaiset hameet, jakut, paitapuserot (ilman härpäkkeitä!) ja pooloneuleet. Vintage-käsilaukku sopii jopa tiukkaan toimistotyyliin perusjakkupuvun kanssa, kunhan muut asusteet eivät ole tyyliä miesten rannekello ja Jorma Uotisen silmälasit.
Helminauhat ja nappi- tai helmikorvakorut ovat lähes huomaamattomia asusteita, jotka tuskin kenenkään mielestä ovat liian outoja, vaikka olisivat 60 vuotta vanhoja. Itse käytän usein rintaneulaa jakun kauluksessa – rusettia, strasseja, lehtikuviota, vanhaa eläinhahmoista lastenkorua; kaikenlaista arviolta 40-80-luvuilta. Vinkki: jos jotain vintagea haluaa etsiä kirpputoreilta, pukukoruja on helpointa löytää.

Tiedän, että Hopeapeilillä on jo muutamia lukijoita. Olisi kiinnostavaa kuulla teidän matkoistanne vintagen maailmaan. Käytätkö vintagea ja jos, millaista ja millä tavoin? Jos et, mikä siihen on syynä? Minusta olisi mukava jakaa ajatuksia mahdollisten uusien harrastajien ja tietysti myös vannoutuneiden vintagevixeneiden kanssa.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Lokakuun ilmainen ilo


Kastanjat keräsi poika, vaahteranlehdet äiti. Malja on Heikki Orvolan Nuutajärvelle suunnittelemaa Miranda-sarjaa, tuotannossa 1971-75; hankintapaikka taloyhtiömme taikaroskis.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Lauantaikävelyllä

Lähdimme kävelylle ajatuksena viedä vaihtarikassi VintagEijaan ja käydä lapsen kanssa Urheilupuistossa sekä Martinkadun divarissa. Eija oli kuitenkin myyntireissulla ja divarikin ehtinyt mennä kiinni, mutta stadionille sentään päästiin. Harjoittelin kentän laidalla istumista mahdollista lapsen yleisurheiluharrastusta silmälläpitäen.


Kuvassa näkyvä laukku on kommenttien määrästä päätellen kadehdituin vintaasiasusteeni. Se on nimittäin paitsi tyylikäs ja helposti asuihin yhdistettävä, myös oikeasti tilava: olen tehnyt se ainoana matkatavarana jopa yöpymisen sisältäneen työmatkan.

Todellisuus syöksähti pian kentänreunan vaahteranlehti-idylliin:


Kun tästä lähdimme kotiinpäin, huomasimme Naantalin Aurinkoisenkin jo sulkeneen ovensa. No, nautimme päiväkahvit mainiossa Bistrot Le Porcissa kera crème bruléen. En valita.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Kolme väriä: punainen


Punainen väri on minulle kausivaihtelija, joka usein nousee esiin syksyn tullen. Nyt se on hiipinyt myös sisustukseen, varsinkin ennen niin sini-ruskeassa makuuhuoneessamme.




(Punainen matkalaukku on isäni vanha 60- tai 70-luvulta. Hieman toisiaan muistuttavat nuorukaiset valokuvissa ovat poikani ja mieheni. Ompelukorissa on sukkia - voi niitäkin käyttää sisustusesineinä! Ihan varmasti voi!)

Pukeutumisessa punaisen hankaluus on sopivan sävyn löytäminen. Kun vaikka sinisistä lähes mikä vain tuntuu sopivan, punaisissa pitää olla hyvin tarkkana. Tiilen ja oranssin sävyt eivät istu. Parhaiten sopii syvä punainen, jossa on loraus viiniä. Viininpunainen taas on mielestäni jo ihan oma värinsä, joka konservatiivisuudestaan huolimatta on pitkäkestoinen suosikkini.

Omistan pari punaista mekkoa, mutta eniten käytän punaista pieninä pilkkuina. Täydelliset punaiset kengät ovat olleet hankintalistalla varmaan kymmenen vuotta. (Avauskuvan lehden kannessa on sellaiset, ne avokkaat. Sopii infota, jos löytää sellaiset koossa 6.) Pidän punaisista kynsistä - sekä tumman- että kirkkaanpunaisista - ja punaisista pallokorviksista ja vöistä. Pidän punaisen yhdistämisestä beigeen, harmaaseen, siniseen ja mustaan.




Kilpatehtävä: etsi päivän asusta viisi punaista yksityiskohtaa!


torstai 7. lokakuuta 2010

Hullut päivät

Kävin työhön liittyvällä vierailulla kaupunginosassa, johon minulla ei yleensä ole asiaa, ja vilkaisin tietysti paikalliselle pienelle hyväntekeväisyyskirppikselle. Seuraukset näette tässä.


Huomasin heti, että isosta 50 sentin korista pilkotti kivannäköistä kukkakangasta. Sieltä löytyi lopulta monta hauskaa juttua, eikä paikan hintataso muutenkaan päätä huimannut. Saaliina köyhän hulluilta päiviltä

- kaksi Muoti-Maija -merkkistä beigeä mekkoa 60-luvulta; toinen arki- ja toinen juhla-
- violetti ruusukuvioinen leveähelmainen puuvillamekko
- vaaleanruskea-punainen 70-luku matkii 40-lukua -mekko
- mustavalkoinen pilkku-raitamekko
- Nanson tummansininen trikoomekko, ehkä 80-luvulta
- valkoinen huivikauluspusero
- kermanvärinen trikoopusero, jossa 40-luvun henkisesti kirjailuja ja röyhelö
- sähkönsininen kynähame, raakasilkkiä
- puuteriroosa villainen vekkihame
- syvänpunainen laskoshame, villaa
- turkoosi (vai petrolinvärinen?) neulepusero
- valkoinen huivi, jossa punaisia ja tummansinisiä palloja
- kahdet virkatut pitsihanskat, beiget ja vaaleansiniset
- kirkkaanpinkki mustapilkullinen silkkinauha (alun perin ehkä mekon vyö; yleisiin rusettitarkoituksiin)
- pyöreä virkattu pitsiliina, noin 40 cm halkaisijaltaan; tuunaukseen (saa nähdä, minkä)
- lastenromaanit Mestaritontun seikkailut ja Melukylän lapset sekä Dinosaurus-leffa pojalleni

Maksoin koko kasasta 9,05 e (kyllä, myyjä laski joka tuotteelle oman hintansa, ei mitään säälittäviä pyöristyksiä) ja poimin poistuessani vielä ilmaiskorista yhden vintaasimekon, mustan ruskeilla-kermanvärisillä epämääräisesti jotain kasvinosaa muistuttavilla kuvioilla. Palatessani kotiin en tuntenut tarvetta poiketa keltaisten muovikassien juhlaviikoilla.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Kolme väriä: sininen



Kun aloin etsiä kangasta suunnittelemalleni pikkupuserolle, poimin yllättäen lähetystorin kangaslaarista raakasilkkimäisen kankaan jostain keski- ja tummansinisen väliltä. En ole ollut sinisen ystävä, mutta viime aikoina suhtautumiseni on muuttunut.
Eräs vintage-harrastaja sanoi, että viehtymys vanhan ajan pukeutumistyyliin on tuonut pukeutumiseen tummansinisen värin. Sen saman suunnilleen laivastonsinisen, jota itsekin olen pitänyt tylsistä tylsimpänä, oikeana mammatätiunivormun sävynä.
Sininen on ollut hyvin suosittu pukeutumisväri 1930-40-luvuilla, joten säilyneistäkin tuon ajan vaatteista suuri osa on juuri sinisiä. Sininen on vaatimaton, hillitty, huomiotaherättämätön; se on kiltin ja kunniallisen ihmisen väri, mikä tiedettiin jo menneinä vuosikymmeninä.

”Olen aina välttänyt huomiota herättäviä värejä. Nyt naimisiin mentyäni olen hieman rohkaistunut, punainen ja vihreä tuntuisivat sopivan minulle hyvin ja suklaanruskea vallan erinomaisesti, mutta en ole vielä käyttänyt niitä. – Jään odottamaan, mitä suosittelette, että pääsisin tuosta ainaisesta sinisestä eroon”, pohtii nimimerkki Eevan vuositilaaja Oulusta, 23-vuotias kotirouva, vaikeuksiaan laajentaa pukeutumisen väriskaalaa Eeva-lehden numerossa 4/1959.
”Sinisen värin käyttö, yksinomaisena, on mitä suurimmassa määrin luonnekysymys. Hyppäys siitä suoraan punaiseen on huomattava ja vaatii rohkeutta”, kommentoi hänelle pukeutumisneuvontapalstan pitäjä, muotitaiteilija Riitta Immonen.

Tiukka laivastonsininen ei vieläkään pääse minun vaatekaappiini, mutta muille sinisille raotan ovea. Keskisininen cocktail-pukuni ei ole yksin. Syksyn lempitakikseni on noussut univormumainen siniharmaa 50-luvun villaflanellijakku, jonka löysin alkukesän visiitillämme Rauman kirpputorielämään. Se sopii mainiosti toiseen kirpputorilöytöön, 70-luvun 50-lukukopioon, kellottuvaan tummansiniseen pilkkuhameeseen. Yhdistelmä on ollut erittäin helppokäyttöinen tempaista päälle aamukiireessä kun pitää lähteä pyörällä johonkin, tähän tapaan:


Vaaleansinisestä pidin yläasteikäisenä. Se on myös äitini lempiväri. Tällaisilla asioilla on tapana jättää jälkensä, eikä minulla pitkiin aikoihin tullut mieleenkään käyttää vaaleansinistä - paitsi sisustuksessa: talo, jossa asumme, on rakennettu vuonna 1957, ja vaaleansiniset keittiönkaapit jotenkin kuuluvat asiaan. Tai lautaset (Sarvis) ja aterimet (tuntematon valmistaja):


Mutta vintaasi on tuonut vaaleansinisen varovasti takaisin myös pukeutumiseen. Löysin kesällä Raumalta myös vaaleansinisen mekko-jakku-yhdistelmän, joka toi heti mieleeni Grace Kellyn - vaikka "Kellyn väri" onkin kirkas vihreä, kelly green, joka viittaa irlantilaisuuteen. Puku ansaitsee oman asupostauksensa myöhemmin, mutta maistiaisiksi kaulus ja kankaan kuosia.



(Mies tosin oli sitä mieltä, että Grace Kellyn puku ei todellakaan olisi rypistynyt rouvan istuessa, toisin kuin tämä puku.)

maanantai 4. lokakuuta 2010

Harmaat kengät

Järkevät kävelykengät ovat tänä syksynä harmaat. Ne näyttävät hyviltä monenväristen sukkien kanssa – vaaleanpunaisten kuten tässä, punaisten, mustien, neutraalien.



Grafiitinharmaat Ra-Ket –merkkiset noin 1950-luvun alun kengät olivat kesälöytö Salon Fida Lähetystorilta, kampanjahintaan 2 e. - Minulla ei ole tapana ostaa vaatteita tai kenkiä uusina, mutta nämä Zaran kaunokaiset ovat tämän syksyn poikkeus:


Myönnän, että ne ovat äärettömän trendikkäät juuri nyt, mutta silti riittävän vintaasihenkiset sopiakseen 1940- tai 1950-lukujen tyyliin. Korko on ehkä hieman liioitteleva aikakauden alkuperäisiin kenkiin verrattuna, mutta jos jotain olen velkaa burleskille tai Barbielle, se on mieltymys huippukorkeisiin korkoihin.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Terveisiä kirjamessuilta!


Ostin Turun kirjamessuilta nipun Hopeapeilejä. Tässä takakannen hajuvesimainos ylläolevasta lehdestä:


Romanttista viikonloppua!