Halli täynnä ilmaisia kankaita

Eikö olekin kauniita värejä? Nämä tekstiilipinot ja paljon muuta poimin tänään mukaani Tekstiili 2.0 -hankkeen poistotekstiilipäivästä. Nerokas idea liittyy Turun ammattikorkeakoulun hankkeeseen, jossa pyritään löytämään käyttömahdollisuuksia käytöstä poistetulle, kirpputorille kelpaamattomalle tekstiilille. Kotiompelijat, puvustajat ja muut edullisesta materiaalista kiinnostuneet saivat hakea poistotekstiilipäivästä kankaita haluamansa määrän, kunhan tilastoinnin vuoksi kertoi, mitä otti ja mihin tarkoitukseen. Tekstiilit on saatu keräystapahtumista, joita on järjestetty Varsinais-Suomen alueella esimerkiksi kaatopaikoilla ja Skanssin kauppakeskuksessa.

Epäröin ensin, lähteäkö tapahtumaan kaarinalaiselle teollisuusalueelle kauas bussireiteistä, mutta Eija sai minut ylipuhuttua - löytöni pääsisivät kotiin hänen pakettiautollaan. Olin paikalla pari minuuttia ennen ovien avautumista ja pääsin sisään neljäntenä. Varsinaista kilpajuoksua ei tosin tarvittu, sillä hallista löytyi oma tongittava nurkka jokaiselle.

Tekstiileistä osa oli lajiteltu vuodevaatteisiin, neuleisiin ja niin edelleen, mutta suurin osa pinoista tai pitäisikö sanoa vaatepenkoista oli sekatekstiiliä. Tarjolla oli kaikkea matonkuteista pussilakanoihin, oli sekä ehjiä ja puhtaalta tuoksuvia vaatteita ja tyynyliinoja, jotka olisivat kelvanneet myös kirppismyyntiin, että nuhjuisia, kuluneita, tuoksahtavia riekaleita. Suurin osa oli tylsää kamaa kuten kirpputoreillakin aina, mutta mukaan mahtui myös helmiä. Mittasuhteista kertoo ehkä vähän tämä kuva.

Kävin ensin lakanapinon kimppuun, sillä sieltä pilkisti kutsuvia värejä. Löysinkin paljon kauniita tyynyliinoja 60-70-lukujen kuoseissa, pari pussilakanaakin. Hienojen värien perässä kulkien löytyi vaatteitakin: 50-luvun sinapinkeltaiset hiihtohousut (totesin liian lyhyiksi - niistä tulee caprit), tumman mintunvihreä tarjoilijan kokoessu ruotsalaiselta työasumerkiltä (poimutetusta helmaosasta tulee hyvä hame), voimakkaan turkoosi 1960-luvun neule (saa nähdä, lähteekö puhtaaksi), helmenharmaa ehkä 50-luvun neuletakki (ratkennut sauma, helppo korjata)...

Tekstiilejä sai kerätä jätesäkkeihin, ja heittelin sekaan aluksi kaiken vähänkin kiinnostavan; lopuksi perkasin osan pois. Oli pakko olla realistinen, ettei uupuisi jo pyykkirumbaan - sitä paitsi paljonko nukenvaatteitakaan yksi pikkutyttö tarvitsee? Otin silti varmasti yli oman tarpeeni, enkä ehkä ainoana: tapahtumassa lähti uusiin koteihin 400 kg tekstiiliä.

Kun olin jo uupumassa pinojen kaiveluun, huomasin jotain kauheaa: puhelimeni oli poissa. Se oli ollut takkini taskussa, jotta saatoin kuvata tapahtumassa, mutta nyt se ei ollut siellä - vaan jossain noiden loputtomien kangaskuutiometrien syövereissä. Pyysin paikalla olleita tuttuja soittamaan siihen, mutta kangas on yllättävän tehokas äänenvaimennin. Kun pyysimme ihmisiä olemaan hetken hiljaa, hälytyksen ääni soittajan puhelimesta kaikui hallissa, mutta mitään muuta ei kuulunut.

Pengoin aikani ystävällisten tekstiilityöntekijöiden avustuksella, mutta puhelinta ei tullut vastaan. Se oli hukkunut verhojen, parittomien sukkien, pipojen ja pitsiliinojen mereen. Jätin yhteystietoni ja tekstiilisäkkini (jolle oli sovittu kotiinkuljetus tuttavan autossa; säkki painoi 16 kg) ja lähdin taivaltamaan kohti bussipysäkkiä.

Ja kun tulin kotiin ja suljin liittymäni, sain saman tien tiedon, että puhelin on löytynyt. Se tuli kotiin Eijan ja tekstiilisäkkini mukana.

Pikku L lajittelee joululiinat, vaatteet ja ompelukankaat omiin pinoihinsa.