Kesästä syksyyn -asu

Loppukesän ilta-asuna toimii jokin tumman ja kirkkaan yhdistelmä. Tässä Turun Taiteiden yönä käyttämässäni asussa perustana toimi herkullinen kukkahame, jonka löysin tuosta naapurin lähetystorilta kesän alussa. Alkukesä on heleiden ja kevyiden värien aikaa eli aivan eri palettia, joten hame jäi odottamaan otollisempaa aikaa.

Tämä päivän - tai illan - asu on vuosikymmensekoitus. Hame, josta kaikki lähti, on luultavasti 60-lukua, pääntieltä laskostettu pusero 80-lukua kuten korviksetkin, kengät 70-lukuiset ja kassi tältä vuosikymmeneltä. Puseron piti alun perin olla oranssi, mutta kohtalo puuttui peliin pestokastikkeen muodossa.

Ps. Värien vuodenaikavaihtelun ymmärtää valon määrän kautta, mutta asumieltymyksissä on jotain muutakin vuodenaikaan liittyvää. Toinen asia, jota en alku- ja keskikesällä käytä, ovat kapeat hameet. Silloin pitää olla leveitä hameita tai sortsit. Osaako joku selittää?

Etelänmatkalla pyörällä

Asenteet ja ajatukset muuttuvat joskus nopeasti. Vielä viime kesänä Hopeapeili perheineen lähti Välimerelle, mutta enää en halua ostaa lentolomaa. Tänäkin kesänä pääsimme kuitenkin eteläiselle saarelle, vähän lähemmäs: kotikaupungistamme Turusta pääsee vaivattomasti Ahvenanmaalle polkupyörienkin kanssa. Paikalle pääsemisen helppouteen nähden on ihme, miten vähän olemme saarella vierailleet; itse asiassa toukokuista työreissuani edelsi lähes 20 vuoden tauko.

Suhteeni pyörämatkailuun on innokkaan avoin, mutta realistinen. Olen kukkamekkopyöräilijä, mutta toissakesäinen matka Salosta Mathildedalin ja Strömman kautta omalle kesäkodille osoitti, että pystyn pyöräilemään kymmeniä kilometrejä päivässä lapsi takapenkillä. Viime kesänä sain myös hyvän pyörän, harmaan Trek Stockholmin, jossa seitsemine vaihteineen on paremmat maantieajo-ominaisuudet kuin anopin vanhassa kolmivaihteisessa, jolla aiemmin ajoin. Alkukesällä ajoimme Turusta mökille Kemiöön, reilut 80 kilometriä, yhdellä väliyöpymisellä.

Mutta rajansa kaikella. Tytär on 4-vuotias ja painaa 18 kiloa, ja kun kuski alkaa uupua, jokainen kilo tuntuu. Etenkin, kun selässä on vielä reppu ja kori täynnä muita matkatavaroita. Myös matkustaja väsähtää jossain vaiheessa istumiseen. Tarkoitus oli nimenomaan lomailla, joten rakensimme kierroksemme siten, että välimatkat olivat kohtuulliset. Kuntoilulomanhan tästä olisi saanut esimerkiksi ajamalla Saariston rengastien kautta Ahvenanmaan rengastielle ja hyödyntämällä yhteysaluksia.

Me kuitenkin otimme ison laivan - lasten mieltymyksiäkin kuulostellen. Mukana matkassa oli kolme polkupyörää, kaksi aikuista sekä 14- ja 4-vuotiaat lapset. Jokaisella meistä oli henkilökohtainen reppu, yhdet pyörälaukut ja minulla lisäksi olkalaukku/käsilaukku/eväskassi -tyyppinen yhdistelmä. Majoitukset oli valittu niin, ettei leiriytymisvälineitä tarvittu. Sen sijaan matkassa oli frisbee ja kaksi pientä vesipyssyä, sillä etelänlomallehan tässä lähdettiin!

Varasin matkan arkipäiviin välttääkseni ruuhkan. Viking Amorellalla oli kuitenkin kunnon kesälomahulinat, ja viiden tunnin hulabaloon jälkeen (onneksi meillä oli hytti!) pyöräilimme laivaterminaalilta ensin Maarianhaminan keskustaan vetämään henkeä. Illalla suuntasimme Pub Niskan pizzatarjoilun kautta 13 kilometriä pohjoiseen Brobacka Gästhem -nimiseen pieneen majataloon. Paikannuksen rohkaisemina ajelimme pitkin pienempiä sivuteitä muun muassa Jomalan vanhan kivikirkon ja kylänraitin kautta. Olimme laivareissun ja erään pyörän venttiiliä koskevan tapauksen vuoksi väsyneitä jo pyörille noustessamme, mutta Ahvenanmaan maasto on leppoisan tasaista ja kaunis maalaismaisema rauhoitti mielet. Kannattaa ehdottomasti valita pienet kylätiet pääväylän varren sijaan, matka-ajassa ei juuri synny eroa. Sitä paitsi takapenkkiläiseni iloitsi, kun reitin varrella näkyi paljon kotieläimiä - hevosia, nautoja, lampaita.

Muikeailmeiset pizzansyöjät. Pub Niskassahan lopulta oli niin hyvät pizzat, että söimme siellä kaksi kertaa.

Maalaisromanttisesti sisustettu, pienen salmen rannalla oleva Brobacka Gästhem oli hyvin pidetty ja todella miellyttävä kokemus, jossa olisi viettänyt pitemmänkin ajan - meillä oli valitettavasti vain tämä yksi yö ja aamiainen, johon tietysti kuului leivosmaisiksi haarukkapaloiksi askarreltua, kermavaahtoruusukkeilla koristettua erinomaista ahvenanmaanpannukakkua.

Toisena päivänä jätimme suuren osan matkatavaroista Brobacka Gästhemiin ja teimme pistoreissun Kastelholmaan. Matkalla tuli vastaan kaikenlaista kiinnostavaa kuten näköalakahvila Uffe på berget Färjsundin sillan kupeessa (ilmeisesti klassikkopaikka, mutta meille uusi) sekä lasten mielestä ehdoton pysähdyspaikka, Taffelin sipsitehtaan tehtaanmyymälä. Loppis-kylttejä tuli ajoittain vastaan, mutta melkein kaikki olivat arkipäivänä kiinni. Ehkä hyvä niin, sillä pyörällä liikkuessa kannattaa rajata matkatavaroiden määrää. (Mieheni osti kuitenkin Godbyn Emmauksesta kaksi LP-levyä. Sentään vain kaksi.)

Uffe på bergetin näköala oli huima. En edes uskaltanut mennä kallion reunalle, vaikka siinä olikin aita.

Kun vanha tie kääntyi saaren pääväylältä Kastelholman linnan suuntaan, maisemat menivät niin kauniiksi, että melkein itketti. Linna on osittain umpeen kasvaneen salmen rannassa, tie kumpuilee ja kaartelee silmälle sopivasti ja jalopuiden varjossa linnan muurien juurella laidunsi lampaita. Ahvenanmaahan ei näytä Suomelta, ehkä juuri puiden vuoksi: suuret tammet ja saarnet laidunmaiden reunoilla tuovat mieleen Tanskan tai Englannin maisemat. Tutustuimme keskiaikaiseen linnaan omatoimisesti, lounastimme viereisessä Smakbyn-ravintolassa ja käännyimme takaisin Maarianhaminan suuntaan. Matkalla poikettiin Godbyn pienellä uimarannalla, mikä oli erittäin tarpeellinen virkistys kuumaksi kääntyneessä säässä ennen matkatavaroiden noutoa ja viimeistä etappia Maarianhaminaan.

Maarianhaminassa majoituimme kahden yön ajan Gästhem Neptunissa, joka oli ystävällisesti ja henkilökohtaisesti palveleva vanhan ajan matkakoti keskustassa lähellä kaikkea. Kaupungin torilla oli meneillään Rockoff-kaupunkifestari, jonka keikat eivät majapaikkaamme asti kuuluneet lyhyestä etäisyydestä huolimatta.

Maarianhaminahan on suloinen pikkukaupunki, asukasluvultaan Kemin kokoluokkaa, mutta matkailun ja maakuntakeskusaseman vuoksi kokoaan suurempi palveluiltaan. Tunnelmassa on Ruotsi-vaikutteita, esimerkiksi kävelykadusta tuli mieleen Tukholman miniversio. Kävimme taidemuseossa, merenkulkumuseossa ja museolaiva Pommernissa, rantaravintola Ångbåtsbrygganissa (jonka hieno brasserie-puoli jäi kokematta - ehkä joskus kun ollaan aikuisten kesken?) sekä Lilla Holmenin uimarannalla ja peräti kolme kertaa uimarannan viereisessä lintutalossa, josta tuli eläinrakkaan nelivuotiaamme suosikkipaikka. 14-vuotias teki omatoimimatkan kaupungin ulkopuolelle ostoskeskukseen, kun me muut vietimme kaupunkielämää. Samainen 14-vuotias myös halusi ja sai reissulta ensimmäisen aikuiskoon vintagevaatteensa: hänelle löytyi Maarianhaminan Emmaukselta vaaleanpunainen cowboy-henkinen paita 1960-luvulta. Äiti on ylpeä.

Marie-Bar vaikutti ensisilmäyksellä retroilevalta uudispaikalta, mutta olikin mitä ilmeisimmin aito vanha rouvakahvila. Ehdottomasti tämän matkan paras kyltti!

Paluupäivänä oli helle ja koimme täydellisen saaristoelämyksen Viking Gracen ylimmällä ulkokannella kokiksen ja Martini Fieron äärellä. Muuten en laivoista välitä, mutta juuri siinä hetkessä ei ollut mitään pielessä.

Tässä myös se pojan ensimmäinen vintagepaita.

Lähtisimmekö uudelleen? No varmasti. Olisimme tosin voineet olla reissussa päivän pitempään, sillä maaseudulla oli niin mukavaa pyöräillä, mutta se oli budjettikysymys - nelihenkisen perheen yöpymiset ja ravintolaruokailut vievät aika paljon rahaa. Ehkä ensi kerralla keksimme tavan säästää jostain muusta ja voimme viettää saarella pitemmän ajan. Kiinnostavia kohteita jäi katsomatta monia.

Ps. Tässä postauksessa ei ole markkinointiyhteistyön hiventäkään. Toivottavasti joku muukin kukkamekkopyöräilijä innostuu kokeilemaan uutta tapaa lomailla.

Vihreä talvikävelypuku

"Venäläinen tyyli", kommentoi mieheni. Se olikin yhdessä vaiheessa muotia 1960-luvulla, josta tämän päivän asu on kotoisin. Pyöreä karvahattu on talviklassikko, mutta vihreä kävelypuku nyt ensiesiintymisellä Hopeapeilissä. Verratkaapa muuten ihan huviksenne puvun väriä näissä kahdessa kuvassa!

Puistossa, jossa joka puolella heijasteli lumen valoa, ei puvun hehkuvaa väriä saatu ollenkaan näkyviin. Se heräsi kameralle henkiin vasta hämärämmässä kohdassa, tummempaa taustaa vasten. Mielenkiintoista!

Villakankainen, krimikauluksinen kävelypuku on todennäköisesti teetetty ompelijalla. Minä löysin sen viime keväänä poistotekstiilipenkojaisista kolmen euron kilohintaan - se oli ehkä viiden euron puku, kangas on paksua ja painavaa. Jakku menisi 70-luvustakin, hame sen sijaan on pituuden ja kapeuden puolesta vielä 1950-luvun henkinen, joten tämä lienee 1960-luvulla ajattomaksi valmistettu kestokäyttövaate. Minua ilahduttaa, että talvella 2000 ostamani, mutta samalta aikakaudelta periytyvä hattu sopii tämän kanssa näin hyvin.

Kävelypuku tai jakkupuku on aika tätimäinen vaate, ja sen kanssa pitää olla tarkkana, ettei näytä asiallisemmalta kuin tarkoittikaan. Talvella pitää tietysti käyttää pitkävartisia jalkineita, mutta ilmettä keventäisi, jos jalassa olisi korkeakorkoiset sirot nilkkurit. Keväällä sitten.

Norjalaisvillatakki

Kunnon talvi on ihana asia, mutta nyt pitää kyllä pukeutua lämpö edellä. Siksipä olen käyttänyt viikon yhtäjaksoisesti uutta norjalaisneuletakkiani.

Kirjoneuleen kaipuu yllätti - olen pitänyt enemmän yksivärisistä neuleista (kuten tämä jonka teetin viisi vuotta sitten ja jota yhä käytän aktiivisesti) tai helmi- tai applikaatiokoristeisista, mutta nyt aloin jo syksyllä oikein etsiä kirjoneuletta. Perinteinen vanha norjalaisneule, ehkä 1940-50-luvun vaihteesta, löytyi VintagEija´sin valikoimista. Ajan hengen mukainen sinapinkelta-harmaa väritys miellytti, eikä pituuttakaan ollut liikaa, kuten useammin nähdyissä 1970-luvun versioissa. Tässä kuvassa neuleen alahelma on vielä käännettynä sisään. Tällaisen neuleen kaveriksi kuuluisi varmaan pukea klassiset hiihtohousut, mutta itse olen vuorotellut tämän kanssa kapeaa ja leveää villahametta.

Huom. Älä kokeile tätä kotona! Villatakki ei oikeasti ole niin lämmin, että ilman takkia pärjäisi.

Punaista ysäriä

Suhtaudun ristiriitaisesti ysärimuotiin. Nuorison suosima millennium-muoti on ajallisesti jo ihan liian lähellä, vanhemmasta ysäristä taas tulee mieleen maiharit ja minihame -tyyppiset yhdistelmät ja liian lyhyet trumpettilahkeet, joihin ei tosiaan tee mieli palata. Lisäksi on se ongelma, että olen jo omakohtaisesti elänyt ysärivaiheen ihan aikuisiällä.

Mutta sitten on tämä ysärin tätimuoti, jossa on huippuhetkensä! Siihen en nuorena koskenut.

Olen ennenkin hehkuttanut, että 80-90-luvun vaihteessa tehtiin Ranskassa huikeita, naisellisia asuja, joissa on juuri sopivasti sekä toimistotyyliä että pinuppia. Tämä punainen kotelopuku saattaa olla jostain muualtakin; en löydä tietoa merkistä Fink fine dresses, mutta henki on samanlainen. Minulle puku tuli Uffin kautta. Materiaali on alkavaan syksyyn hyvin sopivaa ohutta villa-polyesteria.

Ihan koko ysäriä en suostunut nielemään. Olkatoppaukset saivat lähteä, ja hihat käänsin lyhyemmiksi. Edessä on vielä hihapyöriöiden korjaus toppauksilta jääneen tyhjän tilan poistamiseksi.

Tiedän, että lukijoissa on monia muitakin 90-luvun kertaalleen eläneitä. Mitä ajattelette nyt sen ajan muodista?

Back in business

Kesän vaihtuessa syksyyn on vielä aika lämmintä, mutta jokin valossa ja väreissä on muuttunut niin, etteivät kesävaatteet enää toimi. Tarvitaan hyvä transitional piece, kuten englanniksi sanotaan. Minulla on tässä toimistovaatteena novelty print -kuosinen puuvillapuku, jossa kesäinen vaaleus on murrettu sinapinkeltaisella, mustalla ja siniseen ja vihreään sekoitetulla harmaalla. Puku on onnenkantamoislöytö tekstiilipenkojaisista (50 snt/kg), kotiompelijan 50-60-luvulla valmistama yksinkertainen lähes suora vaate, jonka ainoa juju on erikoinen kangas.

Omat värit ovat kesän aikana myös muuttuneet. En ole varmaan koskaan ollut näin ruskettunut, vaikka koetin parhaani mukaan käyttää aurinkosuojaa. Helle pakotti vaatetyylissäkin poikkeamaan totutusta - piti mennä ihan varta vasten ostamaan (kirpputorilta) pari lyhyttä hellemekkoa, jollaisia Suomen kesässä ei joka vuosi tarvita ollenkaan.

Nyt kuitenkin odotan jo syksyä: syyskuu on ehdottomasti paras kuukausi pukeutujalle. Syyskuuhun tulee sopimaan esimerkiksi eräs uusi löytöni, leopardipoolo...

Ps. Olisi kiva saada uutta lukemista vintageteemaisista blogeista. Kerro, jos tiedät blogin, joka sopisi hyvin sivupalkkiini!

Kullan kimallusta

Käsi ylös, kuka tyttö ei joskus - lapsena tai aikuisena - ole haaveillut kullanvärisestä mekosta? Itse olen aina ollut enemmän hopean perään, mutta keväällä kesken tappavan arkiputken satuin löytämään niin upean kultaisen cocktailpuvun, että jos juhlia ei olisi ollut tiedossa, olisin järjestänyt ne ihan tämän puvun kunniaksi.

Tässä kuukausi sitten juhlituilta mieheni synttäreiltä kuva mekosta, joka nostaa arjen yläpuolelle. Laseja on kaksi, koska pitelen myös kuvaajan lasia!

Kultamekko, luullakseni 1950-luvun lopulla valmistettu, löytyi VintagEija'sin valikoimasta - kerrankin ehdin iskeä kiinni nettikaupan aarteeseen ajoissa! Sovituksessa huomattiin, että puku oli kuin minulle tehty. Onneksi, sillä koon radikaali muuttaminen ei olisi onnistunut. Yläosassa on paitsi kaarevaksi leikattu shelf bust -rakenne, myös luilla muotoiltu vartalo-osa ja vyötärösaumaa tukemassa ohut tere. Joku on joskus nähnyt todella paljon vaivaa tämän vaatteen valmistamiseksi.

Ollaan kangastuntemukseni hämärillä laitamilla, mutta ymmärtääkseni puku on jacquardia tai brokadia. (Nämä kangaslaadut ovat lähisukulaisia ja ero on ilmeisesti lähinnä valmistustekniikassa, tai niin ainakin ymmärsin tästä artikkelista.) Kulta-mustan kankaan pinnassa on pieniä kukkakuvioita. Kangas on merkistä päätellen peräisin Intiasta, valmistajaa käytännössä mahdoton jäljittää netistä - pompadour dress -hakusana kun tarjoaa rokokoota.

Ainoa harmin aihe on, että kultamekko vaatii erityistilaisuuden. Siinä ei niin vain lähdetä sukujuhliin tai yksille lähibaariin, ja häävieraallakin on riskinä, että puku on liian räväkkä. Elämässä pitäisi olla enemmän cocktailkutsuja.

Kerralla kesään

Tänä vuonna ei Hopeapeilissä ollut kevättä ollenkaan. Sellaistakin näköjään sattuu. Tässä me nyt olemme pitkästä aikaa ja jo ihan kesäisissä tunnelmissa.

(eikö hän olekin jo iso?)

Sininen pellavasekoitepuku, jossa on brodeeratut koristeet, oli ihmeellinen onnenkantamoislöytö Uffilta: käyttämätön ja melkein oikean kokoinenkin. (Nyt pelkään, että se kutistuu nukenvaatteeksi ensimmäisessä pesussa, mutta se on sen ajan murhe.) Puku on luultavasti ompelimon mallikappale, sillä siinä on kokolappu, muttei valmistajan merkkiä.

Kehun usein vanhoja valmistustapoja siitä, että vaatteissa on saumanvaroja. Yleensä tarvitsen niitä leveyssuunnassa, mutta tässä puvussa piti pidentää yläosaa ja kas kummaa, ihana ompelijatar 1950-luvulla oli jättänyt yläosan vyötärösaumaan monta senttiä jatkovaraa! Eija muokkasi puvun minulle sopivaksi, ja sain uuden hyvin elegantin kesäpuvun kaappiini. Mietimme, että tämä on pykäreunoineen ja pilkkuinen liian koristeellinen ollakseen suomalainen - ehkä tuliainen Ruotsista?

Tämän kanssa pitäisi selvästikin käyttää valkoisia hansikkaita ja leveälieristä matalaa hattua, mutta minkäs teet, kun ÄITI MENNÄÄN! kuuluu jo kiivaana eteisestä. Ja ehkä se muutenkin olisi ollut liioittelua tiistai-iltana kauppaan mennessä.

Kultalammas lämmittää

Lounaisrannikolla on hyvin harvoin sellaiset kelit, että turkin käyttö on perusteltua. Tällä viikolla on ollut vähän sinne päin - ja koska minulla on nyt elämäni ensimmäinen (mahdollisesti myös viimeinen) aito turkki, pitäähän sitä kokeilla.

Sain tämän kultalammasturkin blogini lukijalta Riitalta (kiitos vielä!), joka oli ostanut sen itselleen käytettynä 1980-luvulla. Hän arveli, että se olisi alun perin 1950-luvulta. Tässä ei ole mitään merkkiä tai lappua, joka auttaisi tunnistamisessa, joten pitää vain luottaa tunteeseen, että tämä on vanha. Aikakautta voisi ehkä päätellä pulleista, ranteesta muotoonommelluista hihoista, mutta en tiedä, mitä se kertoo. Olisiko jollakulla lukijalla ajoitusapua tälle turkille?

Ja miltä tuntuu käyttää turkkia? No, on aika lämmintä, kymmenen asteen pakkasessa reippaasti kävellessä jopa hikistä! Turkki on myös todella painava vaate verrattuna vaikka tekoturkkiin tai tukevaankin villakangastakkiin, joten pelkän koreuden vuoksi tällaiseen ei jaksaisi pukeutua. Joka talvi tälle takille ei ehkä tule käyttöä, mutta mielelläni pidän sen odottamassa hyytävimpiä kelejä tai mahdollisia Lapin matkoja.

Kaiken varalta vielä: uutta turkista en pukisi päälleni; kymmenien vuosien takainen kelpaa kyllä.

Lyhyt talvitervehdys

Talviterveiset Turusta! Kuva on parin viikon takaa ja siinä esiintyy perjantaimekko, talvinen 1950-60-luvun peruspuku tekoturkissomistein. Harmaata villaa, tässä yhdistettynä viininpunaisiin koruihin.

Ostin puvun heinäkuun helteillä Hämeenlinnasta Suomen kasarmin aarteet -kirppikseltä, jossa ainakin silloin oli ihan mukava kattaus vintagetekstiilejä. Eräs ajatukseni jo ostohetkellä oli, että näin niukalla ja neutraalilla pääntiellä varustettu puku toimisi hyvin kaulakorujen alustana - vaikka ei ihan joka arkipäivä tällaista tuplahelminauhaa käyttäisikään. Turkishihoissa on muuten ongelma; ne eivät tunnu mukavalta kapeahihaisten vintagetalvitakkien alla. Onneksi on joku sellainenkin palttoo, jonka alle somisteet mahtuvat, sillä ne ovat tämän mekon ainoa juju.

Sitten pieni paljastus tulevasta. Blogi on ollut hiljainen, sillä liikenevä aikani on viime viikot kulunut uuden ison työprojektin eli uuden kirjan kanssa. Senkin aihe on lähihistoriaa eli 1900-lukua - hiukan samaan tapaan kuin joulukirjassani. Kuulette projektista keväämmällä varmasti vielä lisää!

Silo luo suloa

Sattuipa hauska, Turun tekstiilihistoriaan liittyvä löytö tässä eräänä päivänä. Selasin kirpputorin vintagerekin mustien mekkojen loppumatonta polyesteri- ja crimplenerivistöä, kun käsi osui äkkiä johonkin eri tuntuiseen materiaaliin. Villajerseytähän siinä, vaikka ensin tuntui ihan collegen sileältä puolelta. Kun otin puvun esiin, tajusin heti, että tämä on vanha. Nykyajan trikoomekoissa ei todellakaan ole vetoketjuja, ainakaan metallisia sivusaumassa.

Lappu paljasti, mistä on kyse. Silo oli turkulainen vaatetustehdas, joka toimi 1920-luvulta 1980-luvulle ja valmisti alus- ja sisävaatteita joustavista materiaaleista. 

Tämä puku on 1950-luvulta mallista ja lapun fontista päätellen. Muistan täällä blogissakin ihailleeni Silon mainosten linjakkaita jerseypukuja, ja tässä minulla nyt on sellainen.

Hassua ottaa asukuva ihan samassa paikassa kuin viimeksi, mutta ei ole monta sisätilaa, joissa luonnonvalo nyt riittäisi! Pukulöytöön liittyy kaksi hauskaa sattumaa - ensin tietysti se, että puku sattui olemaan oikean kokoinen. Toinen on se, että olen juuri kirjoittanut Silosta jutun, jota vielä ei ole julkaistu ja josta en siksi voi puhua vielä enempää.

Musta jerseykotelo on yksinkertainen, mutta luultavasti se on tarkoitettu iltapäivä- tai vierailupuvuksi. Etumuksessa on tyllipohjainen somiste, joka kuultaa läpi; pääkuvassa se ei juuri erotu, mutta lisäkuvassa valkoista paperia vasten paremmin.. Toinen yksityiskohta on vain niskan puolella oleva pieni pystykaulus. Yksinkertaista, mutta harkittua.

Erikoista oikeastaan, etten ole koskaan aiemmin nähnyt vanhoja Silo-pukuja, kun samanikäisiä Silon alusasuja kyllä riittää turkulaisilla kirppiksillä. Sattuuko kenelläkään lukijoista olemaan vastaavaa kaapissaan?

Vuoden ensimmäinen mekko

Mukavaa tammikuista perjantaita! Olettehan jo käyneet Uffin alessa? Minä kävin, ja kolmen euron päivästä nappasin sekä viskoositrikoisen, talvikaudessa erittäin kätevän pitkähihaisen bodyn että tämän neulosmekon. Olen jo jonkin aikaa katsellut neulos- ja neulemekkoja kirpputoreilta, mutta en ole löytänyt sellaista, joka sekä sopisi ylle että miellyttäisi silmää. Tässä tärppäsi ja vielä sovittamatta.

Kotelopuvun yläosa on leopardikuosista ja muut osat mustaa keskivahvaa neulosta. Kunnon vanhaa vintagea ei näistä kirppisten alepäivistä enää useinkaan löydä; tämäkin mekko lienee 90-lukua. Se on valmistettu Ranskassa; olen itse asiassa oppinut tarttumaan näihin 80-90-luvun ranskalaisiin, sillä niissä on usein kivoja leikkauksia, tässäkin. Helman uudelleen muotoilua mietin, sillä se on suora halkioton putki. Jos tekisin saumaan halkion, voisi helman muotoilla kapeammaksi, mutta toisaalta jänskättää neuloskankaiden ompelu - en ole siinä ollenkaan taitava.

Ompeluhommat ovat muutenkin jääneet pahasti muiden töiden jalkoihin. Tajusin juuri, että minulla on odottamassa toissa keväänä valittu kaava ja kangas, jotka leikkasin viime keväänä. Ehkä tänä keväänä jo ompelen puvun valmiiksi!

Joulukuusen juurella

Hyvää joulun jälkeistä aikaa! Virallinen joulutervehdyskuva tulee tänä vuonna vähän myöhässä. Kuusi on perinteiseen tapaan vähän vinossa ja tässä jo pikku apulaisen hiukan uudelleen järjestelemä, mutta ei se mitään, kelpaa hyvin klassikkosarjaan "keski-ikäiset naiset poseeraavat joulukuusen kanssa". (Tosin tuossa linkissä on kimmeltäviä alumiinikuusia ja häkellyttävän runsasta lamettan käyttöä - ja minä kun luulin olevani koristelijana maksimalisti.)

Oma väritys on tässä mallia karkkikeppi, asun osat vanhoja klassikoita omasta kaapista. Kuusessa on tänäkin vuonna eniten hopeaa, pinkkiä, sinistä ja vihreää.

Joulutunnelmia ja joululukemista

Joko teillä on joulu?

Meidän olohuoneen ikkunan tuntumassa on ollut joulukuusi jo jonkin aikaa - pieni valkoinen; pieni vihreä on sohvapöydällä. Enkelikarkit, foliotupsut ja kolopallot ovat ihania koristeita, mutta tosiasiassa niitä ei uskalla jättää tälle korkeudelle kuvaamista pitemmäksi aikaa, sillä pikku apulainen on niistä vähän liian kiinnostunut. Iso kuusi haetaan perjantaina, jolloin aloitamme joululoman ja täysimittaisen fiilistelyn ja ripustamme aarteet yläoksille.

Olen ollut kohtalaisen kiltti ja ahkera tänä vuonna, joten ostin itselleni joululahjaksi kirjoja. Näitä selaamalla voi kehittää joulutyyliä eteenpäin!

Museojunan kyydissä

Synkkänä sateisena talviaamuna lähdimme eksoottiselle junamatkalle. Ihan oikeasti, kello oli yhdeksän ja päivä hädin tuskin sarasti! Onneksi tiedossa oli kivaa.

Turku-Uusikaupunki -museojunareissu on ollut suunnitelmissamme pitkään, mutta monena vuonna aikataulutus on ollut meille huono. Museojunia ajetaan tällä välillä kahtena päivänä vuodessa, kesällä ja joulun alla. Nyt ostin liput heti niiden tultua myyntiin, ettei mitään ehtisi tulla meidän ja museojunan väliin!

Kesällä tässä taisi liikennöidä höyryveturi, nyt junaa veti vanha dieselveturi. Haapamäen museorautatieyhdistyksen sivuilta selvisi, että tämä yksilö on vuodelta 1965. Vaunut olivat kahdelta aikakaudelta: oli puurakenteisia matkustajavaunuja, joita alettiin valmistaa vuonna 1952, sekä vielä meidän aikuisiällämme käytössä olleita 1980-luvun matkustajavaunuja, joista erityisesti lasten vaunu ilahdutti sekä perheen pienintä että aikuisia. 80-lukulaiset lienevät olleet mukana fasiliteettien vuoksi - rattaat nostettiin konduktööriosastoon, lapsille oli leikkitilaa ja ravintolavaunukin palveli.

Konduktööri osasi kertoa, että näitä puuvaunujakin on ollut satunnaisesti käytössä vielä 1990-luvun puolella ja usein lomien ja juhlapyhien ylimääräisenä kalustona. Varsinaisesti ne siniset vaunut syrjäyttivät nämä 1980-luvulla, mutta tuolloin ei vielä ollut nykyisenkaltaista kiirettä hankkiutua eroon vanhasta kalustosta. Museorautatieyhdistykselläkin on useita tällaisia vaunuja käyttökunnossa.

Sisältä vaunut ovat tämän näköisiä.

Turkulaisen kahvila Sinisen junan penkit taitavat olla juuri tätä mallia hattuhyllyineen kaikkineen. Nämä ovat kestäneet aikaa todella hyvin, ja hienoa, että pienet yksityiskohdat ovat yhä vuosimallia 1952. Käymäläkin oli käyttökunnossa.

Uudessakaupungissa olisi ollut putiikkeja ja pieniä jouluisia tapahtumia, mutta koska oli aivan kamala koiranilma, päätimme aikaistaa kotiinpaluuta ja iltapäiväbussin sijaan nauttia junamatkasta myös takaisin päin. Se ei harmittanut lopulta ollenkaan: kiskot kolisivat kotoisasti, ja reitin varrelta oli hauska bongata vanhoja asemia ja seisakkeita. Tututkin maisemat lähinurkilla näyttivät ihan erilaisilta, kun katsoikin rautatieltä maantien suuntaan eikä toisin päin. Lähimatkailua parhaimmillaan.

Sitä paitsi käsilaukkuni sopii tähän ympäristöön aika hyvin, eikö?

Lehdessä

Otetaanpa viime postauksessa huonosti näkynyt asu uusintana. Tai itse asiassa nämä kuvat otettiin jo aikaisemmin, ammattiliittoni lehden Journalistin harrastuspalstan juttua varten. Kerron jutussa lyhyesti vintageharrastuksestani, ja pirteät kuvat otti Suvi-Tuuli Kankaanpää, jonka luvalla nyt julkaisen nämä myös Hopeapeilissä. Lue juttu täältä!

Itse mekosta vielä: puku on VintagEijalta ja se on merkitön eli luultavasti ompelijan valmistama. Magentanpunaisen, talvivillaisen kapean puvun ainoana somisteena ovat etumuksen vinoneliökuviot. Meinasin kirjoittaa, että reikäkirjailut, mutta ei tässä ole mitään kirjailtu - lankoja vain ikään kuin puuttuu tuosta kohdasta kangasta. Mikä tämän tekniikan nimi on? Ajoitan puvun 1950-luvun alkupuolelle, koska siinä on tuolloin muotiin tulleet kimonohihat ja niskasta korkea pääntie.

Ps. Minulla on myös työblogi, jossa pohdin työhön liittyviä kysymyksiä. Jos haluat lukea lisää ajatuksiani työpukeutumisesta, klikkaa tästä!

Facebook-sivu, joulukalenteri, pieni yhteisasukuva

On taas Hopeapeilin joulukalenterin aika! Tänä vuonna se toteutetaan uudella tavalla, nimittäin sosiaalisessa mediassa ja yhteistyössä Vanhalinnan museon kanssa. Kalenterikuvat julkaistaan joka aamu Hopeapeilin Facebook-sivulla ja Instagramissa sekä Vanhalinnan instatilillä. Sisältö on taattua Hopeapeilin joulua, eli kimallusta, kauneutta ja historiatietoa samassa paketissa.

Tässä tulee siis lisääkin uutisia - Hopeapeilillä on vihdoin Facebook-sivu, nyt, kun edistyksellinen nuoriso on siirtynyt jo aivan muihin medioihin - mutta eikö se toisaalta sovikin vintageblogille? Klikatkaa itsenne seuraajiksi täällä; joulukauden jälkeen on tarjolla muutakin pientä sisältöä, jota ei blogin puolella näy.

Koska kuvia pitää postauksessa olla, lisätään vielä parin päivän takainen nopea asukuva päiväkodin Suomi 100 -juhlan jälkimainingeista. Minulla on (minulle) uusi, magentan värinen kimonohihainen 1950-luvun villaleninki VintagEija'silta. Myös pikku L:n puhvihihainen puku on vintagea, tuttavan Kanadasta kirppikseltä löytämä aarre.

Ihanaa joulun odotusta räntäsateen keskeltä!

Leopardia ulkoiluttamassa

Leoparditakit ovat kuulemma tämän syksyn muotijuttu. Mikäs siinä, minä tosin hankin tämän omani jo kolme vuotta sitten ja aikoinaan esittelin sen vauvamahan kanssa täällä. 1950-luvun muhkea tekoturkki on paksu ja lämmin, tästä ei mene läpi tuuli eikä pakkanen - ja se olikin hyvä, sillä kävelykadulla piti viettää aika kauan aikaa Stockan jouluikkunan edessä. (Kaksi kertaa. Mennessä ja tullessa. Ja silti pois lähteminen onnistui vasta, kun saimme vakuutetuksi, että jouluikkuna pysyy tässä pitkän pitkän ajan.)

Leopardia pidetään yleisesti tätien hippakuosina, mutta sehän on oikeasti klassinen, elegantti kuosi. Toki sen kanssa saa olla aika varovainen asustaja - beige, tummanruskea ja musta ovat arjessa ainoat hyvät asustevärit, juhlissa joku räväkämpi punainen tai vihreä toimii myös. Tärkeää on myös huolehtia hiukset ja meikki kuntoon. Itsehän kotona työskentelevänä en läheskään joka päivä ole leopardikelpoisessa kunnossa!

Joulupisarat ja jouluesiintyminen

Joka joulu koristekokoelmaan löytää jotain ihan uutta. Nyt löytyi Pelastusarmeijan pallopussista kaksi tällaista puikulaa, joissa on vahva midcentury-henki. Pisarat ovat kotimaista Weistettä ja olen nähnyt näitä jossain kuvastossa tai mainoksessakin, mutta tähän hätään en löydä ajoitusta - ehkä 1960-70-lukujen vaihteesta.

Joko muilla alkaa joulu tulla kotiin? Olen nostanut kyntteliköt esiin viime viikolla ja koristelaatikot toin vintiltä jo ihan siitä syystä, että tarvitsin rekvisiittaa puhetilaisuuteen. Toissailtana kävin Raision kirjastossa puhumassa Hopeapeilin joulusta, ja tiistaina 28.11. klo 17-18 on vuorossa vastaavanlainen tilaisuus Turun pääkirjaston tieto-osastolla. Tule kuulemaan, jos olet kaivannut enkelikellon kilahtelua!

Peltiset maustepurkit

Nämä pikku maustepurkit ovat olleet äitini maustekaapissa niin kauan kuin muistan.

Kun olin lapsi, tarkkailin mielelläni äidin leivontapuuhia ja tutkin maustepurkkeja. Nämä peltiset olivat jo 1970-luvun lopulla, josta muistikuvani alkavat, selvästi vanhanaikaisia; tavallisia olivat lasiset, esimerkiksi vihreät Karhulan lasitehtaan purkit ja kirkkaat Kockens-merkkiset, joissa oli vihreä muovikorkki. Peltipurkit olivat minusta pienuudessaan sieviä ja sitä paitsi mukavan iloisen värisiä - liekö design 1960-luvun puolelta tai kauempaakin.

Sahramia käytettiin tuskin koskaan, en ainakaan muista sellaista kertaa. Hintalappukin on yhä luettavissa; sahrami on ostettu E-myymälästä 90 pennin hintaan. Tuoksu tuntuu yhä vienona. Pomeranssinkuorta - tai pomeransin-, kuten purkissa lukee, käytettiin tietysti vuotuiseen piparkakkutaikinaan pieni ripaus kerrallaan. Purkkia heiluttelemalla haalennut pomeranssikin tuoksahtaa vielä vähän.

Pomeranssia purkitti Paulig, sahramia ilmeisesti OTK.

Enää äiti ei leivo eikä laita ruokaa, joten viimeistään nyt purkit ovat käyneet tarpeettomiksi. Eilisellä isänpäivävierailulla otin isäni luvalla sahramin ja pomeranssinkuoren mukaani, oman keittiöhyllyni maskoteiksi.