Kenkähyllystäni: Punaiset

Olen aivan toivoton punaisten kenkien suhteen. Niitä on aika monet - ja monet vieläpä olleet ilonani pitkään, tämä ei ole hetken huumaus. Vanhimmat ovat nämä nahkasaappaat; muistan niiden ostamisen tarkkaan, koska ne ovat erokengät.

Ostin tuolloin, kaksitoista vuotta sitten, vielä vaatteita aika yleisesti uusinakin. Nämä kengät tulivat Aleksi 13:n kevätalesta ja maksoivat silti yli kolmesataa markkaa (markkaa!). Olin vihdoin saanut erotuksi takkuavasta suhteesta ja sitä paitsi rakastunut nykyiseen mieheeni. Mitäpä nainen sellaisessa voimantunnossa tekee muuta kuin ostaa tulipunaiset korkosaappaat! Kärjen ja koron mallista huomaa, että kengät ovat vuosimallia 2001, mutta joskus vielä näistäkin laatupopoista tulee vintagea.

Seuraavat ovat 50-luvulta, minun kokoelmassani vanhimpia sen ajan kenkiä.

Reikäkoristeilla ja napeilla somistetut vähän persikkaan viittaavan punaiset avokkaat ovat kauniit kuin korut, mutta jo niin vanhat ja hauraat, etten uskalla käyttää niitä enää. Suutari on paikannut revenneen nahan tuosta vasemmanpuoleisesta, murtumakohdan erottaa kuvassakin. Saa nähdä, löydänkö enää koskaan tällaisia unelmia muuten kuin netistä isolla rahalla - nämä tulivat vuoden 2003 paikkeilla Porin lähetystorilta, hinta muistaakseni viisi euroa.

Nämä italialaiset kapakkalaulajattaren kengät ovat myös vanhat, veikkaan 70-lukua.

Ne ovat vanhat myös minulla, ajalta ennen poikaani. Yleensä puhun sen puolesta, että leikkipuistoonkin voi mennä korkokengillä ja usein meninkin, mutta en juuri näillä. Kengät on prässätty yhdestä muovipalasta, pohja on järjettömän liukas nulju. Vaikea uskoa, että olen joskus pyöräillyt nämä jalassa! Sisäpohjakin oli pelkkää paljasta ja sileää muovia, kunnes mieheni haki näihin suutarilta vähän miellyttävämmän sisäpohjamateriaalin.

Sitten kruununjalokiveni, Etsystä ostetut kirsikansävyiset 50-luvun avokkaat.

Mitä voin sanoa? Täydelliset - jopa niin hienot, että on vaikea raskia käyttää näitä muuten kuin takuusiisteissä sisäolosuhteissa. Tosin korko on niin kapea, että juhlakengäthän nämä ovat. Punaiset kaunottaret kuuluvat kalleimpiin kenkähankintoihini, hinta taisi olla 80 euroa postikuluineen.

Sitten vaihdetaan vuosikymmentä. Nämä lienevät 70-lukua eli ei ihan tyypillisintä tyyliäni.

Sain sandaalit lahjaksi mieheltäni, joka löysi ne halvalla pieneltä kirppikseltä. En ole vielä edes käyttänyt näitä, koska en keksi, miten ne yhdistäisi (maksimekko tietysti olisi hyvä, mutten harrasta niitä). Ideoita saa tarjota!

Pertti Palmrothin T-remmikengät ovat myös 70-luvulta, mutta ihan eri tyylimaailmasta.

Viininpunainen sävy on armollinen kenkien pikku virheille, jotka onneksi erottuvatkin tarkemmin kuvassa kuin livenä. T-remmi on klassikko, jota aina välillä kaipaan, välillä tällaiset taas ovat pitkiä aikoja käyttämättä.

Muistatteko glitteröintiprojektin? Nekin kengät ovat yhä olemassa.

Glitteröinti oli sikäli epäonninen projekti, että yhden käyttökerran jälkeen näiden kenkien päälle putosi seinähylly (kyllä) ja glitterpinta lohkesi. En ole vieläkään saanut sitä korjatuksi! Ehkä vielä joskus, Mod Podgea on nimittäin jäljellä vielä reilu annos...

Sitten päästään kenkäalan Hyvään Arkeen.

Nämä kirsikanpunaiset ovat minulle hyvät peruskäyttökengät: korkeat muttei liian korkeat, juuri oikean väriset, kauniin muotoiset ja koska ovat uudet, en koe velvollisuudekseni säästellä näitä samalla tavalla kuin joitain oikeasti vanhoja. Kirppikseltä nämäkin ovat tulleet, Äetsän suunnalta, kahdeksalla eurolla.

Eilisen asun kengät näyttävät ilman jalkoja tältä.

Nämä ovat ainoat punaiset mokkakenkäni. Väri hehkuu herkullisesti, ja leikkaus on jännän umpinainen. Ehdottomasti tyylikengät, todennäköisesti ovat uusina olleet kalliit; italialaista tekoa. Tuskin saatan uskoa, että Uffin kolmen euron päivässä oli jäljellä tällaiset namut.

Tässä on toinen hetken mielijohteen hankinta. Minulla oli vartti aikaa kaupungilla tapaamisten välillä, ja tapahtui niin, että ostin kengät.

Nämä ovat enemmän näyttö- kuin käyttökengät. Kerran lähdin ulos nämä jalassa ja ne hiersivät niin, että lopulta kävelin paljain jaloin (onneksi oli lämmin kesäilta). Niitä rakkoja en heti unohda. Tilaisuuksissa, joissa ei juuri tarvitse kävellä, kengät toimivat paremmin... eli nämä ovat kotibileasusteet.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä. Näitä ei ole Hopeapeilissä ennen nähty!

Nokian Kodikkaat, kirppislöydöt pitkän ajan takaa, lämmittävät nytkin poloisia varpaitani työpöydän alla. Näitä kutsutaan myös leppäkerttukengiksi, erotukseksi turkissomisteisista tohveleistani, jotka ovat kutsumanimeltään sopulit. Valitettavasti Kodikkaat painavat paljon, kumipohja on järeä.