Miten lisätä vintagea asuun, osa 2: Pulmia ja ratkaisuja

Jos vielä tämän sarjan avauspostaukseni luettuasi olet sitä mieltä, ettet osaa tai rohkene käyttää vintagea tai se ei jotenkin sovi sinulle, tässä vielä muutama teesi ja antiteesi. Vintage sopii tavalla tai toisella käytettynä kaikille, ja kannustan kovasti kaikkia menneen ajan tyyleistä viehättyneitä kokeilemaan sitä rohkeasti!

1) Vanhan ajan naiset olivat pieniä ja hoikkia, minä en.

En ole minäkään pieni, pitkä ja harteikas pikemminkin, enkä erityisen hoikkakaan. Enkä edes nuori! On monia xl-kokoisiakin, jotka vetävät upeaa vintagehenkistä tyyliä - mallia voi katsoa esimerkiksi Annukalta tai Riikalta. On totta, että xl-kokoisia vintagevaatteita on vaikea löytää, samoin isokokoisia kenkiä. Tässä kohtaa uustuotanto pelastaa; esimerkiksi Vivien of Hollowayn puvut ovat kauniita.

Kannattaa myös muistaa, että vintagevyötärön takanahan on ollut kureliivi, korsetti tai vähintään muotoileva alaliivi, joten samaa keinoa voi käyttää nykyäänkin tuntematta ollenkaan noloutta. Useimmissa ennen 1970-lukua valmistetuissa vaatteissa on reilut saumavarat, joten vyötäröön (tai muuhun ongelmakohtaan - usein se on vyötärö) voi tavallisesti saada vähän lisää väljyyttä.

2) Olen poikamainen tennarityttö.

Kaikki vintagetyylit eivät ole äärinaisellisia. Poikamaisista tyyleistä klassikko on 50-luvun yhdistelmä caprihousut ja ballerinat valkoisen kauluspaidan kanssa. Omaan silmääni myös 60-luvun minimekkotyyleissä on jotain yllättävän poikamaista, samoin 20-luvun jatsityttöasuissa. Ne sopivat myös naiselle, jolla on suora vartalo ilman merkittäviä kurveja. Marlene Dietrichiltä taas voi ottaa vaikutteita glamourimpaan housutyyliin.

Poikamaisia olivat myös 1940-luvun sota-ajan naistyöläisten tyylit: huivi hiuksissa ja haalarit tai farkut, käytännön syistä. Solanahilla on hienoja esimerkkejä tällaisesta tyylistä monien naisellisempien asujen joukossa. (Solanah on aivan alan huippua muutenkin, hänellä on hätkähdyttävä asustamisen taju ja ilmeisen hartaasti koostettu vaatekaappi. Ihailen.)

3) En välitä väreistä ja kuoseista.

1950-luvun kuviollinen - pilkullinen, kukallinen tai novelty print -kuosilla vaikka sombrerokuvioinen - mekko on ikoninen vintage-vaate; samoin 60-70-luvun graafiset printit ja vahvat värit. Kuviot ja voimakkaat värit eivät kuitenkaan ole välttämättömiä. Esimerkiksi Annan tyttömäisessä ja klassisessa tyylissä on vintagefiilis, vaikka päävärit ovat hentoja ja vaaleita. Inspiraatiota voi hakea vaikka varhaisimpien vuosikymmenten alusvaatteiden romanttisista pitseistä ja silkeistä, vaikka tosiasiassa esimerkiksi 20-luvulla käytettiin päällyspukeutumisessa mielellään voimakkaita, leiskuvia värejä.

Tummansininen on ollut vanhoina vuosikymmeninä suosittu, vaatimattomaksi mielletty vaateväri, jonka voi ottaa lähtökohdakseen vintagetyyliseen pukeutumiseen. Tummansiniseen yhdistyvät helposti monet eri aksenttivärit, ja se on ainakin minusta hyvä tausta pitsi- ja tyllisomisteille. Eikä pikkumustakaan kovin värikäs vaate ole.

Muotijuttu Eevasta 5/1958.

Stilmönster-käsityölehdestä 1954. 

Vaalea cocktailpuku keväältä 1955.

4) Minulla ei ole oikein mitään vintagea.

Harvalla on kaapissa vintageaarteita jo ennen kuin niitä ryhtyy aktiivisesti haalimaan - jotkut onnekkaat tietysti perivät isoäidiltään myös vaatteita ja asusteita. Mutta jos vintage kiinnostaa, on omissa perusvaatteissa varmasti elementtejä, joita voi soveltaa vintagepukeutumiseen. Pikkupuseroita? Kynähameita? Perusavokkaita tai istuvia bleisereitä? Leveälahkeisia pappahousuja? Kaikkia näitä voi hyödyntää vintageasussa esimerkiksi ajanmukaisten korujen kanssa.

Vintagen käytön voi aloittaa vaikka ostamalla yhden ihanan vaatteen tai asusteen, jota käyttää omien jo olemassaolevien vaatteidensa kanssa. Koko vaatekaapin uusiminen kerralla on paitsi turhaa, myös käytännössä mahdotonta: vintagepukeutuminen on samalla keräilyharrastus, ja vaatekaapin rakentaminen ottaa aikansa - jollei sitten ole mahdollisuutta sijoittaa tonneja Etsy- ja eBay-ostoksiin.

5) En ole tottunut vartalonmyötäiseen tyyliin.

Tiukasti istuvat vyötäröleikkaukset tuntuvat päällä erilaisilta kuin kuminauhavyötäröiset trikoot, mutta istuvan ei ole tarkoitus olla kireää. Tunnustele sovittaessasi vaatetta päälläsi ja ole rehellinen itsellesi. Kirraako vyötärö, lantio, hartiat? Onko selkä tarpeeksi pitkä, entä hihat? Istuvuus ei tarkoita kiristävää, liian pientä vaatetta, vaan juuri oikean kokoista. Hyvin istuvalla vaatteella voi tuoda vartalonsa parhaita puolia esiin, kun vaatteen mittasuhteet ovat kohdallaan.

Jos koet, että kovin myötäilevät vaatteet eivät tee oikeutta vartalollesi, voit toki etsiä tyyliä myös niistä muodin aikakausista, jotka ovat vähemmän istuvia. Suoravartaloisen vuosikymmeniä ovat 1920- ja 1960-luku, 1970-luvun folk- ja hippityylit taas sopivat periaatteessa kaikille vartalotyypeille. Suosittelen kuitenkin vyötärön tuomista esiin, jos vartalo on tiimalasityyppiä: suorat leikkaukset saavat tiimalasin helposti näyttämään tynnyriltä.

***

Toivon, että näistä ajatuksista on käytännön hyötyä niille lukijoille, joita kiehtoo vintagen käytön aloittaminen. Lisää käytännön apuja saa vintagea käsittelevistä oppaista. Esimerkiksi tänä keväänä ilmestynyt Jo Waterhousen ja Clare Bridgen Wearable Vintage Fashion on käytännönläheinen, myös kertaustyylit huomioiva ja varustettu anteliailla lookbook-osioilla - lisäksi siinä on tyylistään kertomassa muutama tuttu bloggari (ei, en minä sentään!).

Haluatko kysyä vielä jotain? Kysy, niin vastaan mielelläni!