Tänään vietetään kansainvälistä naistenpäivää. Itse vietän sitä tekemällä töitä, kun mieheni hoitaa lastamme, eikä sitä oikeastaan kukaan edes ihmettele. Kiitos siitä feminismille ja kaikille menneiden polvien naisille, jotka ovat taistelleet naisille äänioikeuden, oikeuden opiskella ja tehdä töitä, oikeuden pitää omaisuutensa ja oman nimensä avioituessaan ja monta muuta suurta ja pienempää asiaa, jotka vaikuttavat nykyiseen elämäämme.
Vanhempana on myös henkilökohtaisessa vastuussa siitä, että sukupuolten tasa-arvo toteutuu jatkossakin. Meillä on tasajako kotitöissä, mikä tarkoittaa, että vanhemmat tekevät niitä, mutta lapset eivät, sukupuolesta riippumatta (toki pienin on vielä pieni, mutta hän ehkä innokkaimmin osallistuu kantamalla käytetyt vaippansa roskiin). Sikäli kasvatus on mennyt täysin mutta tasapuolisesti metsään.
Lasten lelu- ja leikkivalinnat sekä niiden sukupuolittuminen herättävät yllättävän paljon tunteita. Itse en ole koskaan elävässä elämässä törmännyt nettikeskusteluissa kuulemaani "tasapäistävään sukupuolineutraaliuden pakkoon", mutta siihen toiseen ääripäähän kyllä useinkin. Pojalleni oli pienenä ihan tavallista leikkiä myös tyttöjen juttuja, koska isosiskon peruja meiltä löytyi kattava valikoima erilaisia leluja. Häntä kiinnosti milloin mikäkin; taistelu- ja rakenteluleikit eivät sulkeneet pois pupuilla leikkimistä ja koruilla koristautumista. Edelleen hänellä on ystävinä sekä tyttöjä että poikia, mikä on minusta hienoa.
Tyttären äitinä naisen malleja pitääkin pohtia taas yhdestä uudesta näkökulmasta. Pikku L vaikuttaa toistaiseksi (tarjolla olevista poikien leluista huolimatta) olevan tyttömäinen tyttö, joka pitää nukeista ja eläimistä - sekä oikeista että pehmoleluista - ja joka viihtyy sylissä ja jakaa perheenjäsenille runsain mitoin hellyyttä sekä leikkikattilassaan keittämäänsä leikkiruokaa. Olisi sääli, jos hän ei rohkaistuisi kokeilemaan myös muunlaisia juttuja. Mutta mitä, jos häntä ei kiinnosta? Ainakin mahdollisuuksia on tarjottava.
