Laiska viikonloppu tekee vaatekaapille hyvää

Tänä viikonloppuna en ole liikkunut sataa metriä kauemmas kotoani. Mies vietti lauantain Helsingin kirjamessuilla, ja minä oli pikkumiehen kanssa kotona. Lapsella oli selvä tarve tankata kotiaikaa - hänhän meistä on vähiten kotona; päivät kuluvat tarhassa, kun me aikuiset työskentelemme kotona - joten en alkanut hätistää häntä mihinkään. Sen sijaan hänen katsoessaan elokuvia otin ilon irti siitä, mitä kotona voi tehdä.

Rakastan kaappien, laatikoiden ja vaatehuoneiden kaivelua, tutkimista ja uudelleenjärjestämistä. Pitkän keräilyharrastuksen myötä varastoihin on kerrostunut kaikenlaista, jota ei ehkä muistakaan. Tai jolle löytyy sopiva yhteys vasta jonkin myöhemmin hankitun asun kanssa. Laukku löytää kengät, huivi löytää hatun, mekko vyön. Mahtavaa, eikä maksa mitään.

Otin pitkästä aikaa työn alle henkaroidut mekot. Niitä on monta; en ole laskenut, mutta kolmekymmentä ei liene paha virhearvio. Olen ostanut useimmat vintagemekkoni halvalla eli kirpputoreilta kun jotain miellyttävää on osunut kohdalle, en niinkään vintageliikkeestä isolla rahalla tarkasti mittoja ja istuvuutta arvioiden. Monessa mekossa onkin jotain pientä pielessä.

Käytin lauantaista muutaman tunnin vähän pielessä -tapausten läpikäymiseen. Sovitin peilin edessä, tutkin, kirraako tai löpsöttääkö jostain, onko korjausmahdollisuutta vai onko vaate suosiolla siirrettävä VintagEijalle lähtevään kassiin.

Ilokseni huomasin, että pari mielessäni jo menetetyiksi luokittelemaani vaatetta voikin korjata sopiviksi. Lapsen leikkiessä omiaan minulla oli aikaa ratkoa saumoja, ommella vetoketjuja ja harsia helmankäänteitä. Tämä helmikirjailtu 40-luvun mekko on ollut kaapissani ainakin viisi vuotta.

(Pahoittelen kuvan laatua - minun taidoillani iltavalaistuksessa ei tullut tuosta turkoosinsinisestä väristä mitään tolkkua, ei salamalla eikä ilman.) Puku on kotoisin Loimaan edesmenneestä kirpputori Katrillista, joka oli todellinen vintage-paratiisi. Mies kehotti minua ostamaan puvun; itse en vielä silloin välittänyt noin vanhoista vaatteista, mutta hinta oli halpa ja puku eittämättä harvinainen, joten otimme sen talteen. Se on kiristänyt vähän ja riippunut siksi kaapissa toimettomana. Nyt löysin saumanvarat. Niistä saa juuri sen tarvittavat pari senttiä lisää ympärysmittaa, jotta saan tämän pienen aarteen käyttöön. Hurraa!

Vaatehuoneen perältä kaivoin mummini vanhan iltapuvun, joka on ollut minulla hänen kuolemastaan, vuodesta 1993, saakka. Mummi syntyi 1917 ja avioitui 20-vuotiaana itseään 25 vuotta vanhemman pappani kanssa. Tummansininen kreppinen iltapuku lienee avioliiton alkuajoilta, sillä lapsia alkoi pian tulla.

(Anteeksi tästäkin kuvasta... koetin saada kankaan kuvion näkyviin, ja tausta paloi puhki.) Mummi oli minua paljon lyhyempi, joten vielä on miettimistä, miten saan tämän käyttöön. Hänelle iltapuku oli pitkä, minulle se loppuu nilkan yläpuolelle. Korjattavaa on muutenkin. Mutta kohtaaminen oli mukava ja puku kauniimpi kuin muistinkaan.

Lisäksi fiksasin Uffin alesta keväällä nappaamani kitinvärisen mekon vyötärön sopivaksi.

Vaikka 50-luvusta pidänkin, minulla on vähän noin voimakkaasti laskostettuja mekkoja. Tätä tulee olemaan hauska asustaa, ja hauskuuden jaan taatusti Hopeapeilin lukijoiden kanssa.

On hassua, miten vaatehuoneen läpikäyminen voi tuntua puhdistavalta. Kunnon kaivelun (tai vaatteiden vatkaamisen, kuten meillä sanotaan) jälkeen olo on seesteinen. Ei ole tarvetta tehdä mitään kummempaa. On vapaata, muut lähtivät ulos, minä istun ja katselen ikkunasta, miten kadulla ei tapahdu mitään.

Tämän vuoden kulutuskriittisiä ilmiöitä ovat sadan tavaran ja kuuden vaatteen haasteet. Näihin ei kannata edes linkittää - niin moni bloggaaja ja nettimedia on aiheita käsitellyt. Sadan tavaran haasteen ideana on vähentää henkilökohtaisen omaisuuden määrää sataan tavaraan. "Miksi minulla on laatikollinen ruokailuvälineitä kun juuri pärjäsin kuukauden reppureissulla yksillä", miettii sadan tavaran haasteen vastaanottaja. Kuuden vaatteen haasteessa taas oli ideana selvitä kuukauden ajan käyttäen vain kuutta vaatekappaletta; asusteiden tai päällys- tai alusvaatteiden määrää ei rajattu. Muoti- ja tyylibloggaajat tarttuivat tähän hanakasti, tuloksena useimmiten farkku- ja mustavoittoisia asukokonaisuuksia.

Tällaiset rajoitukset eivät ole minua varten. Nautin omistamistani tavaroista ja vietän mielelläni aikaa niiden kanssa järjestellen, ihaillen ja ajatellen. Tavaraa saa minun puolestani olla paljon; luonteeltani olen kaikkea muuta kuin reppureissaaja ja sitä paitsi ostan lähes pelkästään käytettyä. Mutta ehkä olen omaksunut haasteista sen, että haluan skarpata käytettävyydessä. En halua enää säilytellä ihan kiva -tasoisia tai kivoja, mutta vääränkokoisia vaatteita tai kenkiä. Aina, kun järjestän jonkun nurkan, tutkin sen sisältöä myös kriittisesti. Mikä ei tunnu omalta, saa mennä. Jollekulle se minulta lähtevä voi olla se oma ja oikea.