keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Syyskujeita ja -kuoseja


Kun illat pimenevät ja vettä sataa, on juuri oikea aika perustaa ompeluseura. Muutama turkulainen vintageharrastaja kokoontui tänään VintagEija'siin käsitöitä tekemään - ompelua, purkamista, virkkaamista. Itse sain korjatuksi peräti kaksi viime aikojen kasvikuosista kirppislöytöä käyttökuntoon; 90-luvun alun pitkästä viskoosimekosta tuli alle polven ulottuva 40-lukulainen ja musta puuvillainen puolikellohame sai uuden vyötärönauhan. Ja tämä kaikki puolessatoista tunnissa! Maltan tuskin odottaa seuraavaa kokoontumista kahden viikon kuluttua.

maanantai 31. elokuuta 2015

Juhlairvistys


Viikonloppuna oli isot sukujuhlat vähän kuin kesäkauden päätökseksi. Ukkosmyrsky iski juuri, kun vieraat saapuivat, joten puutarhassa ei päästy olemaan - siksi tässä meistä juhlijoista huonohkolaatuinen sisäkuva. Pikkuneiti on oppinut näyttämään kieltään ja harjoittelee taitoa ahkerasti. Hänen 60-luvun henkinen pukunsa on Polarn o. Pyretin vanhaa mallistoa, minun mekkoni on sama kuin tässä keväisessä postauksessa. Kengät eivät tällä kertaa olleet olennainen osa asua!

Elämä vauvan kanssa on nyt niin vilkasta, että blogille on vaikea järjestää aikaa. Suunnitelmissa on kuitenkin (ottaa enemmän ja parempia asukuvia ja) järjestää syksyn mittaan niin arvonta kuin kirppiskin. Arvonnan olen päättänyt panna pystyyn, kun minulla on 200 rekisteröitynyttä lukijaa tuossa sivussa... saa nähdä, minä vuonna se tapahtuu! Toki blogikin täyttää jo viisi vuotta ja ansaitsee jonkinlaisen juhlan. Pysykää kuulolla.

Ps. Oletko aina halunnut kirpputorikauppiaaksi? Nyt olisi yksi kirppis myytävänä kauniissa maalaiskylässä.

torstai 27. elokuuta 2015

Siivouspäivä ja muita kierrätysuutisia

Hei kaverit, nähdäänkö taas Turun Rautatienpuistossa? Lauantaina on taas Siivouspäivä, ja poika halusi mennä myymään Pokemon-kortteja puistoon. Menen seuraksi pienen (ja halvan! hetken mietin, että myyntipisteen nimeksi olisi tullut Euron kauppa) vintagekuorman kanssa, mukana todennäköisesti myös kirjoja ja vauvatavaraa. Pikkuneiti on aika pienikokoinen, mutta on jo kasvanut ulos osasta vaatteitaan... koossa 62 ja 68 olisi tarjolla vähän vaatettakin.

Ja toinen kierrätysaiheinen uutinen. Tekstiilikierrätys tulee pakolliseksi eli tekstiilijätettä ei enää saa viedä kaatopaikalle ensi vuoden alusta alkaen. Tampereen seudulle ollaan perustamassa keskusta, joka käsittelee ja luokittelee tekstiilijätettä ilmeisesti hyvinkin tarkasti. Myös rikkinäisiä vaatteita otetaan vastaan, kunhan ne ovat puhtaita; niistä voi tulla vaikka matonkudetta tai askartelumateriaalia päiväkodeille. Mainiota! Veikkaan kyllä, että kestää vuosia ennen kuin meidän talon roskikseen lakataan kippaamasta käyttökuntoisia vaatteita.

tiistai 25. elokuuta 2015

Teekannugaten päätös

Kerrankos sitä uutisiin päästään! Hyvä, että joku teki teekannugaten pohjalta uutisen, sillä asialla on yhteiskunnallista merkitystä: kirpputorit ovat hyvin yleinen ja arkipäiväinen, monelle iloa tuova kierrätyksen muoto, jossa tapahtuvat väärinkäytökset saattavat karkottaa asiakkaita koko kirppisskenestä, ei vain siltä kirppikseltä, jossa on toimittu väärin. Varmasti onkin kaikille selvää, ettei kirpputorimyyjällä ole oikeutta viedä parhaita lahjoituksia päältä - vaikka, kuten viime postauksen kommenttiboksissa kävi ilmi, sellaista tapahtuu surullisen usein.

Teekannutapauksen kirppiksen taustayhteisöstä oltiin minuun tänään yhteydessä. Teekannut napannut työntekijä on saanut kirjallisen varoituksen ja on katuvainen. Kannut eivät päätyneet posliininmaalausaihioiksi, vaan ne on palautettu myyntiin järkevään hintaan. Yhdistyksen toiminnanjohtaja kiitti herättelystä; ilmeisesti pieni työpaikan sääntöjen kertaus oli paikallaan.

Loppu hyvin, kaikki hyvin siis teekannujen kohdalla. Kannupostaus on eräs Hopeapeilin luetuimpia; kiitos keskustelusta kaikille osallistuneille!

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Kun teekannut katosivat

Kävin aamulla turkulaisella kirpputorilla, joka myy hyväntekeväisyysmielessä lahjoitustavaraa. Astuessani ovesta sisään kuulin kahden myyjän välisen keskustelun, joka kulki pääpiirteissään näin:

Myyjä 1 (näyttää kahta teekannua): Mikä tällaisten hinta olisi, nämä tulivat tänä aamuna.
Myyjä 2: Näytäpä... Minä otankin nämä, ne sopivat posliininmaalauksen materiaaliksi.
Asiakas (minä): Saanko vielä katsoa kannuja, vai menivätkö ne jo?
Myyjä 2: Ne menivät. (myyjälle 1) Sanoiko se, joka nämä toi, että tuo näitä vielä lisää?

Asiakas (minä) ehti kuitenkin nähdä kannut ja melkein tunnistaakin. Heti oli nimittäin selvää, että kyse ei ollut mistä tahansa kannuista, vaan arvokkaasta tavarasta. Suomalainen kirpputorikävijä yleensä tunnistaa Arabian astiat, kun sellaisia osuu kohdalle - myyjistä käytännössä kaikki, mutta tässä tapauksessa ehkä myyjän 1 maahanmuuttajataustaisuus vaikutti siihen, ettei hän tiennyt, mitä oltiin myymässä.

Olin sen verran ällistynyt, etten osannut jatkaa keskustelua arvokkaiden kannujen päätymisestä pikavauhtia tiskin alle. Minun olisi pitänyt kysyä ja varmistaa, tiesikö myyjä 2, mitä oli lähettämässä posliininmaalauskerhoon. Toiminnan nopeus ja haluttomuus antaa mahdollisen maksavan asiakkaan vielä katsoa kannuja viittaa mielestäni siihen, että tiesi. Korostan, että tämä on tilannesidonnaista tulkintaa, ja voin olla myös väärässä.

Poistuttuani ja käytyäni kahvilla (ja puituani asiaa Facebook-seinälläni) päätin soittaa kirppistä pyörittävään yhdistykseen ja kysyä, menikö tilanne yhdistyksen toimintakulttuurin mukaisesti. Puhelu sai minut entistä hämmentyneemmäksi, sillä kyllä, kirpputorin myyjillä on oikeus ottaa kirpputorille tulevista esineistä haluamansa syrjään käytettäväksi talon sisällä eli esimerkiksi yhdistyksen posliininmaalausryhmässä. Kotiin vieminen ei tietenkään ole sallittua, kuten ei varmasti millään kirpputorilla. Henkilö, jonka kanssa puhuin, lupasi kuitenkin pyynnöstäni selvittää, ettei mitään arvokasta ole päätymässä maalattavaksi.

Muistin suurin piirtein kannujen ulkonäön, vaikka näin ne noin kolmen sekunnin ajan, ja päätin tutkia hiukan asiaa. Toinen kannuista oli Arabian Saara-sarjaa, 1970-luvulta, suunnittelijana Anja Jaatinen-Winqvist. Saara-teekannun hinta on esimerkiksi Astiataivaan sivuilla 165 euroa. Pahoittelut lainatun kuvan huonosta laadusta.


Toinen kannuista oli pyöreähkö ruskea, kuvioltaan epämääräisen poikkiraitainen. Ensin tuli mieleen Ruska-sarja, mutta todennäköisesti kyseessä oli kuitenkin Mahonki - ei yhtä arvokas, mutta varmasti joidenkin keräilijöiden arvostama 1970-luvun tuote.


Molemmat kannut ovat kuvioiltaan sellaisia, ettei minulla ainakaan heti tulisi mieleen käyttää niitä posliininmaalauksessa, johon kuvioton yksivärinen tuntuisi sopivan parhaiten. Itse asiassa en tiedä, kumpi ajatus vaivaa minua enemmän - sekö, että kirppismyyjä vetäisi välistä, vai se, että arvokkaat vanhat astiat päätyisivät harrastajamaalareiden sutattaviksi. Entä te, hyvät lukijat? Miten olisitte reagoineet, jos olisitte nähneet tällaisen tilanteen? Oletteko joskus nähneet myyjien arveluttavaa toimintaa kirpputorilla? Ja miten mielestänne lahjoituskirppiksen tulisi toimia niille lahjoitettavan arvokkaan tavaran kanssa - myydäkö markkinahintaan vai pienellä hinnalla?

Saatoin kuulla kateuskortin kahahduksen jossain päin nettiä. Itse asiassa en itse ole erityisen kiinnostunut noista kummastakaan kannusta. Saara-kannun olisin saattanut ostaa, jos sen hinta olisi ollut pieni, vaikka vitosen tai kympin, mutta en esimerkiksi kolmellakympillä, joka voisi olla sopiva tällaisen esineen hinta hyväntekeväisyyskirppiksellä. Ymmärrän kyllä, että kirppismyyjät usein joutuvat houkutuksen äärelle, kun mitään tilastointia sisääntulevista lahjoituksista ei tehdä. Miten itsekään pystyisin hillitsemään itseni, jos joku toisi vaikka pussillisen hienokuntoisia 1950-luvun vaatteita omassa koossani? Maksaisinko kirppiksen kassaan jonkun mitättömän pari euroa ja kirjaisin myydyksi epämääräisesti "vaatteita", maksaisinko löydöistä kelpo markkinahinnan, jättäisinkö ne myytäväksi liikkeessä vai koettaisinko myydä arvotavaran netissä yhdistyksen hyväksi, mikä olisi yhdistyksen kannalta tuottoisin tapa?

Tänä kesänä kävimme pienellä hyväntekeväisyyskirppiksellä, joka oli ratkaissut asian fiksusti, jopa luovasti. Hassua kyllä, siinäkin oli kyse tee- tai kahvikannuista. Myyjät olivat selvittäneet myyntiin tuotujen astioiden markkinahinnan netistä ja merkinneet sen hintalappuun, mutta lisänneet myös "Meidän hintamme 30 e" -tekstin, ilmeisesti arvaten, ettei pikkupaikkakunnalla voi odottaa kenenkään ostavan astioita antiikkiliikkeen hinnoilla.

Palatakseni alkuperäiseen tapaukseen: lähetin vielä sähköpostia yhdistyksen johdolle ja sieltä jo kuitattiin, että asia selvitetään pian. Toivon vielä, että järkevä selitys löytyy, joten en ainakaan toistaiseksi kerro, mistä kirpputorista oli kysymys.

Muoks. Eilen on myös Facebookin Roskalava Turku -ryhmässä käyty samantapaista keskustelua, kun sisustuskaupan omistaja oli käynyt kahden pakun kanssa omimassa kiinnostavan lavan koko sisällön peltipurkkeineen ja puulaatikkoineen. Pahin moka tuli tehdyksi ehkä siinä, kun kauppias ei ollut pyynnöstäkään antanut lavalle tulleelle toiselle kiinnostuneelle yhtä monista puulaatikoista vaan kehottanut käymään ostamassa kaupastaan - siinä ahneus otti vallan järkevästä kierrättämisestä.

maanantai 17. elokuuta 2015

Helleasu ja kirsikkainen asuste

Tämän vuoden kesä on ollut vuorottelua kahden kodin välillä. Kesäkodilla päästiin vihdoin viettämään kesäinenkin viikko uimisineen ja marjastuksineen, jopa lasillinen (tai pari) viileää roseeta pergolassa saatiin ohjelmaan. Eilen oli haikeaa palata kaupunkiin, mutta velvollisuus kutsuu erästä perheenjäsentä - koulu alkaa Turussa huomenna. Ja kesähän jatkuu, vaikka ympärillä onkin kaupunki. Ehkä frisbeen heittely vyötäröä myöten meressä seisten ei onnistu, mutta äitiyslomasta nauttivana voin vaikka testata joka päivä eri kahvilaa. Tällaisen epäortodoksisen iltapäiväkattauksen nautin tänään kirjaston Cafe Siriuksessa: kuvassa valkoviinispritzer, pala tiramisua ja torilta kirppismyyjältä ostettu vakosamettinalle.


Kesäkodilla ei oikein ole edes peiliä, mutta kaupungissa haluaa pukeutua sievemmin. Tai ainakin johonkin muuhun kuin dyykattuihin Hello Kitty -sukkiin ja vähän kulahtaneisiin aiemmin hienoihin mekkoihin. Nimiäisiin ompelemani sydänmekko on ollut tämän kesän parhaita vaatteita: riittävän arkinen, muttei tylsä, yllättävän helposti yhdisteltävä (kirkkaanpunaisella kun on harjoitellut mix and match -touhua ennenkin) ja ennen kaikkea imettävälle äidille sopiva; maitoa kuluu edelleen ja sitä kaivataan mitä yllättävimmissä tilanteissa, kuten esimerkiksi tänään kauppahallissa. Pikkuneiti on kasvanut ulos omasta sydänmekostaan, joten hän pukeutui sen sijaan kirsikkakuosiin. Hänen vintagebonettinsa on kesän hittihattu, paitsi söpö, myös kätevä!


olen miettinyt, onko päässäni jotain vikaa, kun näytän usein kuvissa kaljulta. nyt saatiin nutturakin mukaan kuvaan!

Pikku L on kohta seitsemän kuukautta vanha ja hyväntuulinen, pian nelihampainen, kontaten etenevä olento. Taito liikkua itsenäisesti johtaa tietysti vanhempien vapaa-ajan vähenemiseen entisestään, kun vauvaa pitää nostaa milloin kissan, milloin vessaharjan kimpusta pois. Tänään tavoitin hänet eteisestä syömästä sinistä ballerinatossua. Sattuneesta syystä äidin kannattaa olla tarkkana asusteita miettiessään; nämä valkoiset puuhelmet ovat kuminauhassa, joten niitä voi antaa vauvankin vähän tutkia. Kolmiriviset helminauhat ja isot korvakorut, tavataan uudelleen ensi vuonna...

lauantai 8. elokuuta 2015

Elokuisia


Elokuun Eevan 1967 kannessa esitteli Stockmannin pukua malli nimeltä Isabel Roi. Pidän kovasti tämän tyyppisistä kampauksista, niin kuin joku lukija on saattanut asukuvista joskus huomata.

On vihdoin lämmin kausi, ja vielä ennen pojan koulun alkua on tarkoitus mennä viikoksi maalle. Kuluneeseen viikkoon kaupungissa on mahtunut kaikenlaista höyrylaivamatkasta ja kissan syntymäpäivistä mielenosoitukseen, vähän töitäkin jo. Päähuomion on kuitenkin vienyt milloin mitäkin öisin touhuava vauva, joka sairastaa ensimmäistä flunssaansa ja joka siitä huolimatta otti tänään ensimmäiset kunnolliset konttausaskelensa. Unet ovat jääneet vähiin, ainakin minulla. Ommellakin piti jotain jossain välissä, mutta en suoraan sanottuna ole muistanut enkä jaksanut. Tämä kesä on muutenkin ollut pukeutumisen kannalta aika limbo imetyspaitoineen ja kätevine konepestävine perusmekkoineen. Ehkä ensi kesänä taas...


Sorja-kaavojen mainos on Kodin Pukimet -lehden takakannesta vuodelta 1955.