maanantai 13. marraskuuta 2017

Peltiset maustepurkit

Nämä pikku maustepurkit ovat olleet äitini maustekaapissa niin kauan kuin muistan.


Kun olin lapsi, tarkkailin mielelläni äidin leivontapuuhia ja tutkin maustepurkkeja. Nämä peltiset olivat jo 1970-luvun lopulla, josta muistikuvani alkavat, selvästi vanhanaikaisia; tavallisia olivat lasiset, esimerkiksi vihreät Karhulan lasitehtaan purkit ja kirkkaat Kockens-merkkiset, joissa oli vihreä muovikorkki. Peltipurkit olivat minusta pienuudessaan sieviä ja sitä paitsi mukavan iloisen värisiä - liekö design 1960-luvun puolelta tai kauempaakin.

Sahramia käytettiin tuskin koskaan, en ainakaan muista sellaista kertaa. Hintalappukin on yhä luettavissa; sahrami on ostettu E-myymälästä 90 pennin hintaan. Tuoksu tuntuu yhä vienona. Pomeranssinkuorta - tai pomeransin-, kuten purkissa lukee, käytettiin tietysti vuotuiseen piparkakkutaikinaan pieni ripaus kerrallaan. Purkkia heiluttelemalla haalennut pomeranssikin tuoksahtaa vielä vähän.

Pomeranssia purkitti Paulig, sahramia ilmeisesti OTK.


Enää äiti ei leivo eikä laita ruokaa, joten viimeistään nyt purkit ovat käyneet tarpeettomiksi. Eilisellä isänpäivävierailulla otin isäni luvalla sahramin ja pomeranssinkuoren mukaani, oman keittiöhyllyni maskoteiksi.

torstai 2. marraskuuta 2017

Lehmuksenvihreä, viininpunainen

Kotona töissä tänään. Päivän asu on vaikeasti ajoitettavaa mallia ja osuu lähinnä "vintagehenkisen" lokeroon, sillä selvää vuosikymmentä siitä ei löydy. Lähtökohtana oli musta, jo vuosia sitten kirppikseltä ostettu pitsineule, josta pidän joka syksy yhtä paljon ja joka on omiaan kauluksesta koristeellisten puseroiden kanssa. Nyt halusin yhdistää sihen väriä.


kengät Anttila silloin joskus
viininpunaiset sukkahousut Lindex
hame, pusero poistotekstiilipenkojaisista
Zaran pitsineule UFF

Viininpunainen on minusta todella kiitollinen väri yhdisteltäväksi - se sopii harmaisiin, moniin ruskeisiin, mustaan, joihinkin sinisiin ja vihreisiin, sinappiin... Nyt otin sen ja mustan kaveriksi tämän syksyn suosikkivärini, vaalean oliivin tai mikähän lie tumma lehmuksenvihreä tätä 70-luvun villakangashametta parhaiten kuvailisi. Hame vie minun ajatukseni enemmän 1930- kuin 1970-luvulle, ehkä värinkin vuoksi. Hankintapäätöksen aikoinaan sinetöi sinänsä tarpeeton, mutta hauska nappirivistö etulaskosten alla. Niin, ja silmälasit: jätin ne kuvaan, koska kotona käytän niitä nykyään aina.

Oli muuten hiukan kylmä olla mallina tänään, joten lopuksi saatte vielä torstaiextran: viimeisen ruudun eli paikaltapakenemiskuvan. Porraskäytävän ja kodin lämpö kutsuu!



torstai 26. lokakuuta 2017

Satiinia ja lunta

Vaikka miten olisi kiire kaiken maailman asioissa (olette ehkä huomanneet, etten ole hetkeen päivittänyt), niin kun peräkkäisinä päivinä tulee ensin postipaketissa Raumalta kaunis satiinipuku ja sitten ensilumi, on bloggaamisen aika.

Ja mitenkäs muuten nämä kaksi yhdistää kuin menemällä lumeen se puku päällä! Naapureilla oli varmasti taas hauskaa.


Ja tuli vähän kylmäkin, mutta joskus tiettyä mieleen tulevaa kuvausideaa ei vain malta jättää toteuttamatta. Ohut satiinibolero tässä päällä ei paljon lämmittänyt.


Asuun kuuluu boleron lisäksi myös kapea vyö, mutta se ei mielestäni sovi tähän kovinkaan hyvin. Puvussa on empirelinjainen poikkisauma, josta helma lähtee levenemään useina kaistoina ilman vyötärösaumaa. Tällaista leikkausta ei nähdäkseni kannata katkaista vielä yhdellä poikkisuuntaisella linjalla. Puvun rakenne itse asiassa sinetöi ostopäätökseni - olen pitkään passiivisesti etsinyt juuri tämän mallista pukua, mutten toistaiseksi ole löytänyt kuin yhden liian pienen, en edes kaavaa. 

Merkki oli minulle ennestään tuntematon.


Styled by Adrian on harvojen nettiosumien perusteella muillekin aika tuntematon. Vintage Fashion Guildista löytyneen keskusteluketjun mukaan merkki on ollut edullinen ja tyyliltään jäljessä aikansa muodista. Jos tämä pitää paikkansa, puku on ehkä 1960-luvun puolelta, vaikka oma veikkaus viekin 1950-luvulle. Vuonna 2017 asialla ei onneksi ole kauheasti merkitystä.

Puvun rakennetta on vaikea näyttää kaksiulotteisessa kuvassa, mutta tästä ehkä hiukan hahmottuu empirelinjaa ja povea korostava kaitale. Kevyesti itämainen kukkakuosi on kudottu kankaaseen.


Järkevä ihminen olisi ehkä satsannut jerseyhyn ja villaan, mutta joskus sielu kaipaa satiinia. Odotan nyt tanssiais- ja gaalakutsuja, että pääsen (hankkimaan sopivan pituisen alushameen ja) käyttämäänkin uutta pukuani.




perjantai 29. syyskuuta 2017

Syysasu, josta puuttuvat vain käsineet

Syyskuu on pukeutumiselle parasta aikaa: jakut, hatut, hansikkaat, ihanat ruskean sävyt sopivat juuri nyt. Hansikkaita ei tässä asussa ole, mutta muut elementit löytyvät.


Asun lähtökohta on hattu. Se on Hiiskun neitien hattu, joka löytyi asuntomme kellarista, ja puettiin tällä kertaa, koska kävimme Hiiskun neitien elämäkerran julkkareissa Pienessä kirjapuodissa. Kirjallisuudentutkija Kati Launis on saattanut näiden kirjallisten naisten elämän vaiheet tekstimuotoon; Kynän kantama elämä -nimisen teoksen kustansi turkulainen Sigillum.

Julkkareissa kutsuttiin yleisön eteen pitämään pieni ex tempore -puhe, ja mistäpä muusta olisin aloittanut kuin hatusta! Ne lukijoistani, jotka ovat Kotilieden tilaajia, voivat muuten lukea oman, omakohtaisenkin historiajuttuni Hiiskun neideistä Kotilieden digilehdestä tästä.

Mutta asuun palatakseni - valitsin hatun kaveriksi tarkoituksella varsin konservatiivisen tyylin. Konjakinruskea vetää puoleensa aina syksyisin, ja toivottavasti teidän muiden silmään ei särähdä, että itse asiassa asun kaikki ruskeat ovat hiukan eri sävyisiä. Kengät ovat modernit, mutta sen huomaa oikeastaan vain leveistä ruusukemaisista nauhoista; laukku on aitoa käärmettä 1970-luvulta.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Siloa syksyyn


Kotilieden syyskuun toisen numeron takakannessa oli vuonna 1955 tällainen kaunis mainos. Silon jerseypuku kelpaisi minullekin, samoin nuo vihreät kengät!

lauantai 23. syyskuuta 2017

Seitsenvuotias Hopeapeili

Huomenna Hopeapeili täyttää seitsemän vuotta. Se on jo korkea ikä blogille. Niin pitkänä aikana on tapahtunut selviä muutoksia sekä blogimaailmassa että bloggaajassa itsessään: kun aloitin, olin kolmikymppinen eskarilaisen äiti, nyt nelikymppinen, jonka elämää sulostuttaa yksi murrosikäinen ja yksi uhmaikäinen. Olen saanut lisää kiloja ja ensimmäiset rypyt, toisaalta olen oppinut olemaan kuvissa paremmin ja ehkä kuvaamaankin paremmin (tosin asukuvat ottaa edelleen pääasiassa mieheni, vaikka joskus ajattelin, että jalustan avulla otetut selfietkin voisivat toimia). Puhumattakaan siitä, miten surkea kamera minulla aluksi oli.

On selvää, että asuni ovat nykyisin parempia kuin blogin alkuaikoina. Bloginpidosta henkilökohtaisena projektina olen ilmeisesti oppinut jotain vaatteiden mittasuhteista ja muotokielestä.


Päivän asu on viikon suosikki. Puolileveä glencheck-kuosinen villakangashame löytyi 50 sentin kilohintaan poistotekstiilipenkojaisista; avarapäänteinen neulepusero taitaa olla samasta paikasta, samoin asun kanssa käyttämäni tummansininen 70-luvun trenssi. En osaa päättää, toimiiko asu paremmin huivin kanssa vai ilman, joten kuva kummallakin tavalla.

Kuvat meinasivat jäädä ottamatta niin sanotuista yleisistä syistä: taapero rellesti, huulipuna oli syöty pois lounaan mukana, alkoi väsyttää pitkän pyörälenkin jälkeen ja se näkyy naamasta. Mutta tätä on elämä nyt, ei täydellistä, mutta täyttä.


Seitsemässä vuodessa on mullistunut myös bloginpito. Vuonna 2010 kukaan ei vielä puhunut Instagramista. Postasin blogiin melkein päivittäin, ja osa postauksista oli hyvinkin lyhyitä, kuvan ja kuvatekstin mittaisia paketteja kuten vanhoja mainoksia tai kengänkärkiä puistokäytävällä. Nyt tällainen ilmaisu on siirtynyt Instan puolelle. Älypuhelin on melkein jokaisella, ja omatkin kuvat ovat yhä useammin puhelinkuvia. Se helpottaa spontaania kuvaamista, mutta toisaalta pidän ns. isolla kameralla kuvaamisesta.

Minun kaltaisiani hitaita bloggaajia taitaa olla enää vähemmistö; ammattilaiset tai sellaiseksi haluavat postaavat kovaa tahtia ja nuoriso käyttää ihan muita kanavia. Insta on minusta hauska lisäkanava, ja hyödynnän sitä postaamalla juttuja, jotka eivät ihan täsmälleen osu blogini aihepiiriin; esimerkiksi tämän päivän instakuvassani ovat lastenkirppikseltä löytämäni joulu- ja Halloween-mekot pikkutytöllemme.

Välillä tunnen itseni digimaailman dinosaurukseksi (teen töitä vielä pöytätietokoneella!), mutta kaikki on suhteellista: haastattelin töissä juuri ihmistä, joka ei käytä tietokoneita ollenkaan. Niin että eiköhän tämä blogikin voi vielä hetken sinnitellä. Let's party like it's 2010!

tiistai 5. syyskuuta 2017

Kympillä värikosmetiikkaa


Vuosia sitten tuttava kehui ottaneensa kulmien kestopigmentoinnin ja meinasi, että siinä on rahalle vastinetta, kun lopputulos kestää kaksi vuotta. Kommentoin, että kulmakynäni maksoi kuusi euroa ja on palvellut minua jo varsin monta vuotta. En siis ole erityisen innokas meikkien shoppailija, kuten tästä voi päätellä.

Tänä syksynä se tarinan kulmakynä viimein loppui. Lisäksi kadotin kirkkaanpunaisen huulipunani ja halusin uuden. Oli mentävä ostoksille. Nyt kokeilin jotain uutta, koska olin kuullut niin paljon hyvää halpissarja Essencestä: suuntasin halpiskauppaan Essence-hyllylle.

Tuotteiden hintataso olikin ei halpa, vaan ällistyttävä. Moni tuotteista oli vieläpä puoleen hintaan - kai poistuvia värejä - joten päätin sitten räväyttää ja ostaa huulipunaan sopivan värisen kynsilakan ja rajauskynänkin ja kirkkaanpunaisen setin lisäksi myös vadelmanpunaiset. Ja sen kulmakynän. Meni kokonainen kymppi ja vähän ylikin: 10,48 euroa. Tällaista hintaa on tottunut maksamaan yhdestä meikkituotteesta kerrallaan.

Toistaiseksi olen testannut huulipunaa, rajauskynää ja kulmakynää, ja kyllä ainakin niihin kannatti euronsa sijoittaa. Kulmakynän korkissa (jonka kadotin saman tien) voisi toki olla harja, mutta ehkä vanhan hyvän kulmakynäni harjakorkki sopii tähänkin. Huulipunissa on paljon pigmenttiä ja puna pysyy siinä, missä kuuluu. Sävyt ovat mukavan raikkaita ja puhtaita; ei-ihan-kirkkaanpunainen on yllättävän yleinen ja rasittava kosmetiikan värisävy! Vintageharrastajille iloiseksi tiedoksi, että Essencen sarjoista löytyy kunnon mattasävyjä - niitä ei ole helppo löytää ainakaan kovin halvalla.