perjantai 2. elokuuta 2019

Etelänmatkalla pyörällä

Asenteet ja ajatukset muuttuvat joskus nopeasti. Vielä viime kesänä Hopeapeili perheineen lähti Välimerelle, mutta enää en halua ostaa lentolomaa. Tänäkin kesänä pääsimme kuitenkin eteläiselle saarelle, vähän lähemmäs: kotikaupungistamme Turusta pääsee vaivattomasti Ahvenanmaalle polkupyörienkin kanssa. Paikalle pääsemisen helppouteen nähden on ihme, miten vähän olemme saarella vierailleet; itse asiassa toukokuista työreissuani edelsi lähes 20 vuoden tauko.

Suhteeni pyörämatkailuun on innokkaan avoin, mutta realistinen. Olen kukkamekkopyöräilijä, mutta toissakesäinen matka Salosta Mathildedalin ja Strömman kautta omalle kesäkodille osoitti, että pystyn pyöräilemään kymmeniä kilometrejä päivässä lapsi takapenkillä. Viime kesänä sain myös hyvän pyörän, harmaan Trek Stockholmin, jossa seitsemine vaihteineen on paremmat maantieajo-ominaisuudet kuin anopin vanhassa kolmivaihteisessa, jolla aiemmin ajoin. Alkukesällä ajoimme Turusta mökille Kemiöön, reilut 80 kilometriä, yhdellä väliyöpymisellä.

Mutta rajansa kaikella. Tytär on 4-vuotias ja painaa 18 kiloa, ja kun kuski alkaa uupua, jokainen kilo tuntuu. Etenkin, kun selässä on vielä reppu ja kori täynnä muita matkatavaroita. Myös matkustaja väsähtää jossain vaiheessa istumiseen. Tarkoitus oli nimenomaan lomailla, joten rakensimme kierroksemme siten, että välimatkat olivat kohtuulliset. Kuntoilulomanhan tästä olisi saanut esimerkiksi ajamalla Saariston rengastien kautta Ahvenanmaan rengastielle ja hyödyntämällä yhteysaluksia.

Me kuitenkin otimme ison laivan - lasten mieltymyksiäkin kuulostellen. Mukana matkassa oli kolme polkupyörää, kaksi aikuista sekä 14- ja 4-vuotiaat lapset. Jokaisella meistä oli henkilökohtainen reppu, yhdet pyörälaukut ja minulla lisäksi olkalaukku/käsilaukku/eväskassi -tyyppinen yhdistelmä. Majoitukset oli valittu niin, ettei leiriytymisvälineitä tarvittu. Sen sijaan matkassa oli frisbee ja kaksi pientä vesipyssyä, sillä etelänlomallehan tässä lähdettiin!

Varasin matkan arkipäiviin välttääkseni ruuhkan. Viking Amorellalla oli kuitenkin kunnon kesälomahulinat, ja viiden tunnin hulabaloon jälkeen (onneksi meillä oli hytti!) pyöräilimme laivaterminaalilta ensin Maarianhaminan keskustaan vetämään henkeä. Illalla suuntasimme Pub Niskan pizzatarjoilun kautta 13 kilometriä pohjoiseen Brobacka Gästhem -nimiseen pieneen majataloon. Paikannuksen rohkaisemina ajelimme pitkin pienempiä sivuteitä muun muassa Jomalan vanhan kivikirkon ja kylänraitin kautta. Olimme laivareissun ja erään pyörän venttiiliä koskevan tapauksen vuoksi väsyneitä jo pyörille noustessamme, mutta Ahvenanmaan maasto on leppoisan tasaista ja kaunis maalaismaisema rauhoitti mielet. Kannattaa ehdottomasti valita pienet kylätiet pääväylän varren sijaan, matka-ajassa ei juuri synny eroa. Sitä paitsi takapenkkiläiseni iloitsi, kun reitin varrella näkyi paljon kotieläimiä - hevosia, nautoja, lampaita.

Muikeailmeiset pizzansyöjät. Pub Niskassahan lopulta oli niin hyvät pizzat, että söimme siellä kaksi kertaa.

Maalaisromanttisesti sisustettu, pienen salmen rannalla oleva Brobacka Gästhem oli hyvin pidetty ja todella miellyttävä kokemus, jossa olisi viettänyt pitemmänkin ajan - meillä oli valitettavasti vain tämä yksi yö ja aamiainen, johon tietysti kuului leivosmaisiksi haarukkapaloiksi askarreltua, kermavaahtoruusukkeilla koristettua erinomaista ahvenanmaanpannukakkua.


Toisena päivänä jätimme suuren osan matkatavaroista Brobacka Gästhemiin ja teimme pistoreissun Kastelholmaan. Matkalla tuli vastaan kaikenlaista kiinnostavaa kuten näköalakahvila Uffe på berget Färjsundin sillan kupeessa (ilmeisesti klassikkopaikka, mutta meille uusi) sekä lasten mielestä ehdoton pysähdyspaikka, Taffelin sipsitehtaan tehtaanmyymälä. Loppis-kylttejä tuli ajoittain vastaan, mutta melkein kaikki olivat arkipäivänä kiinni. Ehkä hyvä niin, sillä pyörällä liikkuessa kannattaa rajata matkatavaroiden määrää. (Mieheni osti kuitenkin Godbyn Emmauksesta kaksi LP-levyä. Sentään vain kaksi.)

Uffe på bergetin näköala oli huima. En edes uskaltanut mennä kallion reunalle, vaikka siinä olikin aita.

Kun vanha tie kääntyi saaren pääväylältä Kastelholman linnan suuntaan, maisemat menivät niin kauniiksi, että melkein itketti. Linna on osittain umpeen kasvaneen salmen rannassa, tie kumpuilee ja kaartelee silmälle sopivasti ja jalopuiden varjossa linnan muurien juurella laidunsi lampaita. Ahvenanmaahan ei näytä Suomelta, ehkä juuri puiden vuoksi: suuret tammet ja saarnet laidunmaiden reunoilla tuovat mieleen Tanskan tai Englannin maisemat. Tutustuimme keskiaikaiseen linnaan omatoimisesti, lounastimme viereisessä Smakbyn-ravintolassa ja käännyimme takaisin Maarianhaminan suuntaan. Matkalla poikettiin Godbyn pienellä uimarannalla, mikä oli erittäin tarpeellinen virkistys kuumaksi kääntyneessä säässä ennen matkatavaroiden noutoa ja viimeistä etappia Maarianhaminaan.

Maarianhaminassa majoituimme kahden yön ajan Gästhem Neptunissa, joka oli ystävällisesti ja henkilökohtaisesti palveleva vanhan ajan matkakoti keskustassa lähellä kaikkea. Kaupungin torilla oli meneillään Rockoff-kaupunkifestari, jonka keikat eivät majapaikkaamme asti kuuluneet lyhyestä etäisyydestä huolimatta.

Maarianhaminahan on suloinen pikkukaupunki, asukasluvultaan Kemin kokoluokkaa, mutta matkailun ja maakuntakeskusaseman vuoksi kokoaan suurempi palveluiltaan. Tunnelmassa on Ruotsi-vaikutteita, esimerkiksi kävelykadusta tuli mieleen Tukholman miniversio. Kävimme taidemuseossa, merenkulkumuseossa ja museolaiva Pommernissa, rantaravintola Ångbåtsbrygganissa (jonka hieno brasserie-puoli jäi kokematta - ehkä joskus kun ollaan aikuisten kesken?) sekä Lilla Holmenin uimarannalla ja peräti kolme kertaa uimarannan viereisessä lintutalossa, josta tuli eläinrakkaan nelivuotiaamme suosikkipaikka. 14-vuotias teki omatoimimatkan kaupungin ulkopuolelle ostoskeskukseen, kun me muut vietimme kaupunkielämää. Samainen 14-vuotias myös halusi ja sai reissulta ensimmäisen aikuiskoon vintagevaatteensa: hänelle löytyi Maarianhaminan Emmaukselta vaaleanpunainen cowboy-henkinen paita 1960-luvulta. Äiti on ylpeä.

Marie-Bar vaikutti ensisilmäyksellä retroilevalta uudispaikalta, mutta olikin mitä ilmeisimmin aito vanha rouvakahvila. Ehdottomasti tämän matkan paras kyltti!


Paluupäivänä oli helle ja koimme täydellisen saaristoelämyksen Viking Gracen ylimmällä ulkokannella kokiksen ja Martini Fieron äärellä. Muuten en laivoista välitä, mutta juuri siinä hetkessä ei ollut mitään pielessä.

Tässä myös se pojan ensimmäinen vintagepaita.

Lähtisimmekö uudelleen? No varmasti. Olisimme tosin voineet olla reissussa päivän pitempään, sillä maaseudulla oli niin mukavaa pyöräillä, mutta se oli budjettikysymys - nelihenkisen perheen yöpymiset ja ravintolaruokailut vievät aika paljon rahaa. Ehkä ensi kerralla keksimme tavan säästää jostain muusta ja voimme viettää saarella pitemmän ajan. Kiinnostavia kohteita jäi katsomatta monia.

Ps. Tässä postauksessa ei ole markkinointiyhteistyön hiventäkään. Toivottavasti joku muukin kukkamekkopyöräilijä innostuu kokeilemaan uutta tapaa lomailla.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Vihreä talvikävelypuku

"Venäläinen tyyli", kommentoi mieheni. Se olikin yhdessä vaiheessa muotia 1960-luvulla, josta tämän päivän asu on kotoisin. Pyöreä karvahattu on talviklassikko, mutta vihreä kävelypuku nyt ensiesiintymisellä Hopeapeilissä. Verratkaapa muuten ihan huviksenne puvun väriä näissä kahdessa kuvassa!



Puistossa, jossa joka puolella heijasteli lumen valoa, ei puvun hehkuvaa väriä saatu ollenkaan näkyviin. Se heräsi kameralle henkiin vasta hämärämmässä kohdassa, tummempaa taustaa vasten. Mielenkiintoista!

Villakankainen, krimikauluksinen kävelypuku on todennäköisesti teetetty ompelijalla. Minä löysin sen viime keväänä poistotekstiilipenkojaisista kolmen euron kilohintaan - se oli ehkä viiden euron puku, kangas on paksua ja painavaa. Jakku menisi 70-luvustakin, hame sen sijaan on pituuden ja kapeuden puolesta vielä 1950-luvun henkinen, joten tämä lienee 1960-luvulla ajattomaksi valmistettu kestokäyttövaate. Minua ilahduttaa, että talvella 2000 ostamani, mutta samalta aikakaudelta periytyvä hattu sopii tämän kanssa näin hyvin.

Kävelypuku tai jakkupuku on aika tätimäinen vaate, ja sen kanssa pitää olla tarkkana, ettei näytä asiallisemmalta kuin tarkoittikaan. Talvella pitää tietysti käyttää pitkävartisia jalkineita, mutta ilmettä keventäisi, jos jalassa olisi korkeakorkoiset sirot nilkkurit. Keväällä sitten.

tiistai 29. tammikuuta 2019

Norjalaisvillatakki

Kunnon talvi on ihana asia, mutta nyt pitää kyllä pukeutua lämpö edellä. Siksipä olen käyttänyt viikon yhtäjaksoisesti uutta norjalaisneuletakkiani.


Kirjoneuleen kaipuu yllätti - olen pitänyt enemmän yksivärisistä neuleista (kuten tämä jonka teetin viisi vuotta sitten ja jota yhä käytän aktiivisesti) tai helmi- tai applikaatiokoristeisista, mutta nyt aloin jo syksyllä oikein etsiä kirjoneuletta. Perinteinen vanha norjalaisneule, ehkä 1940-50-luvun vaihteesta, löytyi VintagEija´sin valikoimista. Ajan hengen mukainen sinapinkelta-harmaa väritys miellytti, eikä pituuttakaan ollut liikaa, kuten useammin nähdyissä 1970-luvun versioissa. Tässä kuvassa neuleen alahelma on vielä käännettynä sisään. Tällaisen neuleen kaveriksi kuuluisi varmaan pukea klassiset hiihtohousut, mutta itse olen vuorotellut tämän kanssa kapeaa ja leveää villahametta.

Huom. Älä kokeile tätä kotona! Villatakki ei oikeasti ole niin lämmin, että ilman takkia pärjäisi.

perjantai 24. elokuuta 2018

Punaista ysäriä

Suhtaudun ristiriitaisesti ysärimuotiin. Nuorison suosima millennium-muoti on ajallisesti jo ihan liian lähellä, vanhemmasta ysäristä taas tulee mieleen maiharit ja minihame -tyyppiset yhdistelmät ja liian lyhyet trumpettilahkeet, joihin ei tosiaan tee mieli palata. Lisäksi on se ongelma, että olen jo omakohtaisesti elänyt ysärivaiheen ihan aikuisiällä.

Mutta sitten on tämä ysärin tätimuoti, jossa on huippuhetkensä! Siihen en nuorena koskenut.


Olen ennenkin hehkuttanut, että 80-90-luvun vaihteessa tehtiin Ranskassa huikeita, naisellisia asuja, joissa on juuri sopivasti sekä toimistotyyliä että pinuppia. Tämä punainen kotelopuku saattaa olla jostain muualtakin; en löydä tietoa merkistä Fink fine dresses, mutta henki on samanlainen. Minulle puku tuli Uffin kautta. Materiaali on alkavaan syksyyn hyvin sopivaa ohutta villa-polyesteria.

Ihan koko ysäriä en suostunut nielemään. Olkatoppaukset saivat lähteä, ja hihat käänsin lyhyemmiksi. Edessä on vielä hihapyöriöiden korjaus toppauksilta jääneen tyhjän tilan poistamiseksi.

Tiedän, että lukijoissa on monia muitakin 90-luvun kertaalleen eläneitä. Mitä ajattelette nyt sen ajan muodista?

tiistai 21. elokuuta 2018

Back in business


Kesän vaihtuessa syksyyn on vielä aika lämmintä, mutta jokin valossa ja väreissä on muuttunut niin, etteivät kesävaatteet enää toimi. Tarvitaan hyvä transitional piece, kuten englanniksi sanotaan. Minulla on tässä toimistovaatteena novelty print -kuosinen puuvillapuku, jossa kesäinen vaaleus on murrettu sinapinkeltaisella, mustalla ja siniseen ja vihreään sekoitetulla harmaalla. Puku on onnenkantamoislöytö tekstiilipenkojaisista (50 snt/kg), kotiompelijan 50-60-luvulla valmistama yksinkertainen lähes suora vaate, jonka ainoa juju on erikoinen kangas.

Omat värit ovat kesän aikana myös muuttuneet. En ole varmaan koskaan ollut näin ruskettunut, vaikka koetin parhaani mukaan käyttää aurinkosuojaa. Helle pakotti vaatetyylissäkin poikkeamaan totutusta - piti mennä ihan varta vasten ostamaan (kirpputorilta) pari lyhyttä hellemekkoa, jollaisia Suomen kesässä ei joka vuosi tarvita ollenkaan.

Nyt kuitenkin odotan jo syksyä: syyskuu on ehdottomasti paras kuukausi pukeutujalle. Syyskuuhun tulee sopimaan esimerkiksi eräs uusi löytöni, leopardipoolo...

Ps. Olisi kiva saada uutta lukemista vintageteemaisista blogeista. Kerro, jos tiedät blogin, joka sopisi hyvin sivupalkkiini!

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Kullan kimallusta

Käsi ylös, kuka tyttö ei joskus - lapsena tai aikuisena - ole haaveillut kullanvärisestä mekosta? Itse olen aina ollut enemmän hopean perään, mutta keväällä kesken tappavan arkiputken satuin löytämään niin upean kultaisen cocktailpuvun, että jos juhlia ei olisi ollut tiedossa, olisin järjestänyt ne ihan tämän puvun kunniaksi.

Tässä kuukausi sitten juhlituilta mieheni synttäreiltä kuva mekosta, joka nostaa arjen yläpuolelle. Laseja on kaksi, koska pitelen myös kuvaajan lasia!


Kultamekko, luullakseni 1950-luvun lopulla valmistettu, löytyi VintagEija'sin valikoimasta - kerrankin ehdin iskeä kiinni nettikaupan aarteeseen ajoissa! Sovituksessa huomattiin, että puku oli kuin minulle tehty. Onneksi, sillä koon radikaali muuttaminen ei olisi onnistunut. Yläosassa on paitsi kaarevaksi leikattu shelf bust -rakenne, myös luilla muotoiltu vartalo-osa ja vyötärösaumaa tukemassa ohut tere. Joku on joskus nähnyt todella paljon vaivaa tämän vaatteen valmistamiseksi.

Ollaan kangastuntemukseni hämärillä laitamilla, mutta ymmärtääkseni puku on jacquardia tai brokadia. (Nämä kangaslaadut ovat lähisukulaisia ja ero on ilmeisesti lähinnä valmistustekniikassa, tai niin ainakin ymmärsin tästä artikkelista.) Kulta-mustan kankaan pinnassa on pieniä kukkakuvioita. Kangas on merkistä päätellen peräisin Intiasta, valmistajaa käytännössä mahdoton jäljittää netistä - pompadour dress -hakusana kun tarjoaa rokokoota.


Ainoa harmin aihe on, että kultamekko vaatii erityistilaisuuden. Siinä ei niin vain lähdetä sukujuhliin tai yksille lähibaariin, ja häävieraallakin on riskinä, että puku on liian räväkkä. Elämässä pitäisi olla enemmän cocktailkutsuja.

tiistai 8. toukokuuta 2018

Kerralla kesään

Tänä vuonna ei Hopeapeilissä ollut kevättä ollenkaan. Sellaistakin näköjään sattuu. Tässä me nyt olemme pitkästä aikaa ja jo ihan kesäisissä tunnelmissa.

(eikö hän olekin jo iso?)

Sininen pellavasekoitepuku, jossa on brodeeratut koristeet, oli ihmeellinen onnenkantamoislöytö Uffilta: käyttämätön ja melkein oikean kokoinenkin. (Nyt pelkään, että se kutistuu nukenvaatteeksi ensimmäisessä pesussa, mutta se on sen ajan murhe.) Puku on luultavasti ompelimon mallikappale, sillä siinä on kokolappu, muttei valmistajan merkkiä.

Kehun usein vanhoja valmistustapoja siitä, että vaatteissa on saumanvaroja. Yleensä tarvitsen niitä leveyssuunnassa, mutta tässä puvussa piti pidentää yläosaa ja kas kummaa, ihana ompelijatar 1950-luvulla oli jättänyt yläosan vyötärösaumaan monta senttiä jatkovaraa! Eija muokkasi puvun minulle sopivaksi, ja sain uuden hyvin elegantin kesäpuvun kaappiini. Mietimme, että tämä on pykäreunoineen ja pilkkuinen liian koristeellinen ollakseen suomalainen - ehkä tuliainen Ruotsista?

Tämän kanssa pitäisi selvästikin käyttää valkoisia hansikkaita ja leveälieristä matalaa hattua, mutta minkäs teet, kun ÄITI MENNÄÄN! kuuluu jo kiivaana eteisestä. Ja ehkä se muutenkin olisi ollut liioittelua tiistai-iltana kauppaan mennessä.