maanantai 29. marraskuuta 2010

Kirsikoita ja kurkistus tulevaan


Olen saanut kirsikkatunnustuksen peräti kahdelta lukijalta! Kiitos, Anzi ja Sylvi! Tuntuu kivalta, että Hopeapeiliä luetaan, vaikka se on pyörinyt vasta pari kuukautta.

Kirsikkakiertopalkinnon ohjeet ovat seuraavanlaiset: jaa tunnustus eteenpäin viidelle inspiroivalle bloggaajalle; kerro kolme asiaa, joita rakastat; näytä rakastamasi kuva ja kerro siitä.

Kyllä nuo muut, mutta ensimmäinen... Olen sen verran uusi blogimaailmassa, että viiden ennestään suosittelemattoman löytäminen ei ole helppoa. Siinä syy, miksi olenkin pihdannut kirsikoiden julkistamista tähän saakka. Löydän kuitenkin muutaman helmen, joita tietääkseni vielä ei ole palkittu:

1. Kokovartalofiilis pohdiskelee elämää hieman vinosta näkökulmasta erittäin kauniilla lauseilla.
2. Kissatalon nuori emäntä, sisustuksen ammattilainen ja tyttömäisen vintage-tyylin suosija, pitää kuvapainotteista tunnelmablogia.
3. Romuralli kunnostaa rintamamiestaloa ja tekee sisustushankintansa enimmäkseen kirppiksiltä.
4. Evil Dressmaker suhtautuu vintage- ja burleskityyliin sekä ronskilla huumorilla että ammattiompelijan taidolla.
5. Pulpetti - tämä kirsikka ei putoa kauas; mieheni pitää osana kirjailijan työtään blogia, jossa käsittelee suhteellisen usein film noiria ja vanhaa pulp-kirjallisuutta, jonka kansitaide on usein vallan inspiroivaa vintaasiharrastajalle. This one is in English!

Kolme asiaa, joita rakastan? Niitähän on sadoittain!

1. Kotiani, asukkaineen. Meillä asuu ihania miehiä, yksi kuusivuotias ja yksi 38-vuotias, ja molemmat vain paranevat vanhetessaan. Koti itse on 1950-luvun kerrostalossa ja jatkuvassa kaaoksessa, mutta viihdyn täällä keskusta-alueen reunamilla ja suren sitä, että asuntomme alkaa käydä liian ahtaaksi (se palvelee myös työpaikkana).
2. Lämpöä. (Mikä ettei kylmyyttäkin, merkityksessä kunnon vuodenajat.) Rakastan kesähelteitä silloinkin, kun ne tekevät olon veteläksi. Palelen herkästi ja kietoudun mielelläni shaaliin, villatakkiin, villasukkiin tai näihin kaikkiin. Nautinnolliset lämpimät suihkut lienevät pahin ympäristörikokseni.
3. Lepoa. On aivan parasta maata sängyllä ja lukea ilman, että tarvitsee reagoida mihinkään.

Ja se lempikuva; menin tosin helpon kautta ja valitsin valmiiksi tietokoneelta löytyvistä. Tarvitseeko kertoa enempää?


Tunnustuksista ilahtuneena paljastan nyt, mitä Hopeapeilissä lähiaikoina tapahtuu.


En tiedä, oletteko huomanneet, mutta ylihuomenna on jo joulukuu. Poikani odottaa jo kovasti ensimmäisen luukun avaamista legokalenteristaan. Myös Hopeapeili saa oman joulukalenterinsa, sillä olen huomannut, että kaikenlaisia aarteita tulee vastaan enemmän kuin itse mitenkään pystyn ostamaan... Tehkää se minun puolestani! Luvassa on päivittäin enimmäkseen omaan makuuni (mutta ei välttämättä kokooni) sopivia vintaasipoimintoja netistä, satunnaisesti myös lähiseudun kirppiksiltä.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Ettei päätä palelisi

On varsin kylmä. Itse asiassa en muista, että koskaan seitsemäntoista Turussa asumani vuoden aikana olisi ollut marraskuussa näin talvi. Se ei haittaa minua - paljon mieluummin tosi kylmää ja valkoista kuin märkää, pimeää ja kuitenkin aika kylmää. Ja onhan kunnon talvivaatteita.

Talvipukeutumiseen tarvitaan suurin piirtein seuraavat erityisvarusteet:

- puuvillaisia pooloja (kaiken alle, muutama erivärinen)
- villa/angorasekoiteneuletakkeja, 4-5 kpl erivärisiä
- täysvillaisia hameita, 4-5 kpl eri kuoseja, sekä a-linjaisia että kynämallisia
- villasukkahousuja, noin 3 paria (käytettäväksi niin, että alinna on ei-kutittavat sileäpintaiset sukkahousut)
- kauluri (kun takissa on karvakaulus)
- suuri virkattu villahuivi (kun takissa ei ole karvakaulusta)
- paksu takki, vähintään yksi (minulla on kaksi; toinen ilveskuosista tekoturkista, toinen ruskeaa villakangasta) ja

- karvalakki.


Minulla on kolme karvalakkia. Turkishatuista kai pitäisi puhua, mutta koska vaate on lapsuudesta tuttu, sitä kuvaavaa sanaa ei ole helppo vaihtaa. Asuin lapsuuteni pohjoisessa, ja aika monella lapsella oli karvalakki. Hyvä niin - muistan talvia, joina oli viikkokausia 30 astetta pakkasta.

Silloiset hatut, ainakin omani, olivat oikeaa turkista. Tahdon painottaa, että nykyiset karvalakkini ovat teddykarhua. En ole vegaani, mutta vintage-turkiksenkin käyttäminen tuntuu silti... ikävältä. Sitä paitsi tekoturkiskin on lämmintä; lämpimimmissä hatuissa on karvan alla vielä tikkikangasvuori.

Ylläolevan juhlalakin kuosi muistuttaa lähinnä ilvestä. Se on iso hökötys, jossa on lippa, ja jota todellakaan ei kehtaa pukea ylleen, jolleivät meikki, muu vaatetus ja pokka ole lujasti kohdallaan. Kun ovat, lakki näyttää lumikuningattaren asusteelta. Jos on karvalakkien käytössä aloittelija, tämä voi olla liian kova pala, toisin kuin arkilakkini.


Arkilakki on lyhyempikarvaista tekoturkista, pallomainen ja aika herttainen. (Kuvassa myös eilen mainitut Veronica Lake -kiharat.) Se lienee 1960-luvulta ja suunniteltu silloisten korkeiden kampausten mukaan; tämän alle mahtuu hyvin päälaella oleva sipulinuttura.

Karvalakki on parhaimmillaan silloin, kun talvikin on: kun on lunta, huurretta ja pakkasta. Eli juuri nyt. Vanhoja karvalakkeja löytää kirpputoreilta tähän vuodenaikaan helposti. Käykää hakemassa omanne. Sävyjä, malleja ja kuoseja riittää, eikä päätä palele.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Ysärimuotia

Sain ystävättäreltä lahjaksi kasan mekkoja, jotka hän poisti omasta vaatekaapistaan. Aarteissa oli muun muassa paljettimekko 80-luvulta, josta pienellä olkalinjan fiksauksella saa hyvinkin 20-luvun henkisen (palataan tähän myöhemmin) ja Heikkilä Oy:n omenanvihreä maksilinjainen mekko 60-70-luvun vaihteesta.

Ja tämä.

Koetan aina optimistisesti kuvata itseäni eteisen peilistä; lopputuloksena epäselvä kuva ja sen ihmettelyä, mikä sininen möykky tuolla taustalla nojaa miehen työpöytään. Siis mies jälleen hätiin.


"Näytät Sue Elleniltä", hän kommentoi. Hyvä niin, sillä pikkujouluasun tavoitteena oli kevyt paheellisuus. Tämä Glitz-merkkinen joustosamettimekko on mitä ilmeisimmin 90-luvulta ja siis hyvinkin edellä aikaansa nykyisten pin up -reprovaatteiden keskellä. Kaula-aukko on kolmiomainen ja alaspäin levenevä kuten monissa 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun puvuissa. Se suorastaan pyysi seurakseen pukuklipsejä, jotka oikeasti ovat kenkäklipsit. (Vinkkivinkki: klipseillä saa tavalliseen pyöreäänkin kaula-aukkoon pienet kulmat.)

Ja koska on pikkujoulu, piti olla hilettä ja glitteriä sekä kiharaa. Ajattelin taas kerran Veronica Lakea ja hänen ihania kiharoitaan.


Ajattelen Lakea usein silloin, kun vintaasimman kampauksen toivossa mietin hiusteni lyhentämistä. Että osattiin sitä silloinkin antaa tukan kasvaa, miksei nykyäänkin. (Hyvä nykyesimerkki on ihana Ulrika, jonka kiharoiden kauneus kerta toisensa jälkeen ylittää käsityskykyni rajat.)

Tukan rullaus on minusta väsyttävää puuhaa ja usein tulokset jäävät kehnonlaisiksi tai peräti häviävät näkyvistä puolessa tunnissa. Pikkujoulupäivänä vietimme vapaata iltapäivää, shoppailimme Ekotorilla ja huomasin sähkölaitteiden joukossa piippausraudan. Äidilläni oli sellainen 70-80-lukujen vaihteessa; sellainen vesisäiliöllinen, josta saa höyryä kiharaan. Rauta maksoi kolme euroa ja päätin kokeilla. Kannatti! En ole koskaan saanut millään konstilla hiuksiini pysyvämpää kiharaa. Tässä ne näkyvät parhaiten:


mekko Glitz / lahjoitus ystävältä
vintaasit klipsit Etsy
vintaasit strassikorvakorut Huuto.net
vintaasi lasihelmikaulakoru kirpputorilta
lureksisukkahousut Lindex kauan sitten
Ingeborg-merkkiset 50-luvun peep toe -avokkaat Loimaan Helmi-kirppis

Kuvassa kiharat ovat turhankin tiukat; en kammannut niitä auki pelätessäni mutkien suoristuvan. Illan aikana pehko sai kokea kovia (karvalakki, pari spontaania klipsinutturaa, irtoviiksillä somistettujen cocktail-tikkujen kiinnittäminen spontaaniin klipsinutturaan), mutta vielä yöllä kotiin palatessa kampaus oli pitänyt kutinsa.

Tänä aamuna rohkenin harjata suortuvat auki. Voilà: Veronica Laken kiharat olivat saapuneet luokseni! Tämän teen toistekin - vaikka totta puhuen piippaaminen on hiuksille rasittava muotoilutapa, päivittäiseksi tavaksi sitä ei kannata ottaa.

Iloista pikkujoulua kaikille niille, joilla juhlinta on vielä edessäpäin!

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Ilta teatterissa

Uusi käsilaukkuni pääsi kuin pääsikin heti teatteriin. Sain kunnian tulla ystävättären aveciksi Turun kaupunginteatteriin burleskishow Burn Innin ensi-iltaan, ja teatteriinhan saa aina vähän pukeutua, eikös niin.

Katsoo ylös...


...ja katsoo alas.


60-luvun alun brokadimekko Muoti-Maija / Pelastusarmeija
käsilaukku ChicVintageWear / Etsy
kengät Minna Parikka / Tradera
helminauha (joka viime bileissä oli tukassa) Tradera
korvikset VintagEija
nailonhansikkaat siitä isosta hansikaspussista, jonka mies osti minulle parilla eurolla Emmaukselta kauan sitten

Tulppaanihelmaisessa mekossa on tällainen pieni prinsessapukumainen salaisuus:


Olen juhlinut viime viikkoina hämmentävän paljon, ja perjantainakin on luvassa pukeutumista iltaan. Mielessä polttelee kuitenkin myös tämän hetken säätilaan sopiva, karvalakkiaiheinen postaus. Pysykää kuulolla!

tiistai 23. marraskuuta 2010

On monta syytä rakastaa Etsyä

Tässä muutamia syitä rakastaa Etsyä:

1) myyjät ovat lähes poikkeuksetta ystävällisiä ja palvelualttiita;
2) tuotteet ovat keskimäärin ihania ja useimmiten järkevän hintaisia;
3) Etsystä voi löytää kauan haikailemansa vaaleanpunaisen käsilaukun


4) jonka saa kannettuna kotiin ja jonka myyjä on pakannut vaaleanpunaiseen kuplamuoviin.

(Laukku pääsee ehkä jo tänä iltana kanssani teatteriin.)

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Tampereen terveisiä

Tänään vietettiin Tampereella paitsi joulukadun avajaisia, myös paikallista suurtapahtumaa Tampere Vintagea. Koska satuimme sukuloimaan sillä suunnalla, käytin tilaisuutta hyväkseni ja poikkesin. Messuilla on ihana käydä - etenkin nyt, kun tapasin monia aiemmin vain netistä tuttuja vintaasiharrastajia. Kuitenkin minun on ollut usein vaikea päättää, mitä kaikesta tarjolla olevasta ostaa: aarteiden meri vain jatkuu rekki rekin, pöytä pöydän perään, ja on täysin mahdotonta valita mekoista tai kengistä kauneimmat...

Mutta Tampereella ylitin itseni ja onnistuin käyttämään rahaa muuhunkin kuin pääsylippuun. Ostin mustan tyköistuvan 40-luvun jakun (valmistaja Kestilän Pukimo), käyttämättömät 70-luvun kengät, joissa on vahva 30/40-lukufiilis ja vielä kaksi Nanny Stillin Colorina-sarjan ruokalusikkaa vihreällä varrella. Siis näitä 70-luvun pop-klassikoita:


Nyt on niin pimeä, että en edes yritä valokuvata löytöjäni, vaan ne nähdään asukuvissa myöhemmin. Sokerina pohjalla päivällä nappaamani kuva epäilemättä messutarjonnan kauneimmasta esineestä.


Olen hypistellyt näitä hämeenlinnalaisen Vintage Gildan pitsisiä aarteita useita kertoja sekä messuilla että myymälässä. Kengät ovat todennäköisesti jääneet myymättä vain siksi, että ne ovat kokoa 2 (tai 2,5? kiinnostuneiden kannattaa tarkistaa asia suoraan kaupasta), eikä kovin monella aikuisella nykysuomalaisella ole sen kokoinen jalka...

torstai 18. marraskuuta 2010

Dressing up for Dressing Mimia

Kutsussa paikalliseen muotihappeningiin kehotettiin osallistujia pukeutumaan juhlavasti, mieluusti plyymeihin, sulkiin, strasseihin, paljetteihin ja niin edelleen. Arvostan tällaisia mahdollisuuksia erityisen paljon - on ihan liian vähän tilaisuuksia Pukeutua Hienosti. Poimin esiin nämä.


Harmaa mekko ei yllättäen ole vintagea, vaan ostettu 19,90 eurolla halpavaateketjun joulukalenteritarjouksesta neljä vuotta sitten. Aioin silloin pukea sen ystäväni häihin, mutta se tuntuikin liian pramealta, jäi käyttämättä ja on odotellut kaapissa siitä lähtien. Tekoturkiskaulus löytyi joskus Emmaukselta ja lienee ollut osa neuletakkia. Ompelin siihen satiininauhat ja sain talvisen juhla-asusteen. Kengät ovat samat kuin tässä ja hanskat on tavattu myös tässä.


Minun taidoillani ei ole kovin helppo kuvata valkoista kokonaan helmillä ja paljeteilla päällystettyä esinettä. Sellainen on iltalaukkuni, joka tuli parilla eurolla Huuto.netistä. Korvakorut ovat kotoisin VintagEijan aarrekammiosta, ne tulevat erikoisesti korvalehden päälle.


Ja kun on näin hienot koristukset, pitää myös tehdä jotain tukalle. Valintani oli beehive. Tukanlaiton tueksi olen hankkinut Vintage Hairstyling -kirjan, jossa on kohtuullisen helppoja(kin) kampausmalleja eri vuosikymmeniltä step by step -ohjeistettuna - suosittelen!

Aloitin sitomalla pyyhekuivan tukan poninhännälle päälaelle siihen kohtaan, johon tulisi beehiven korkein kohta. Se olisi tietysti pitänyt rullata, mutta en jaksanut, koska rullaustekniikkani on niin surkea. Poninhännälle kuivunut tukka osoitti kuitenkin oikeaan suuntaan, kun päästin sen irti. Erotin päälaelta pienen ponnarin, jonka tupeerasin ja käärin nutturalle - tähän sopisi valkki, mutta minulla ei ole pyöreää sellaista. Jatkoin erottelemalla hiuksista osioita, joita tuli kymmenkunta. Aloitin lähinnä nutturakohtaa, tupeerasin, käärin, kiinnitin pinnillä ja siloitin pinnan. Joka väliin hurjasti lakkaa ja välillä tarkistus niskapuolen siisteydestä. Viimeiseksi käärin paikalleen otsan suortuvat, nekin vähän yläviistoon, koska niin tehtiin beehiven kulta-aikana; nykyäänhän nutturakampausten otsaosio ohjataan usein korvaan päin.

Katsoin lopputuloksen peilistä.

Se ei näyttänyt paljon miltään.

Tarvittiin vielä jotain.



Kiinnitin tötterön ympärille kaksirivisien helmikaulanauhan helmipäisten hengettömien avulla. No nyt näytti juhlalta! "Oho, äiti, sä oot hienona", sanoi poika. Ja tältä näytti äitirinsessa lähtötohinassa yhdistetyn lasten- ja työhuoneen loputtoman kaaoksen keskellä.



Muotinäytös ja muukin Dressing Mimian show oli upea, mutta erityiskiitos meidän hääbiisistä suunnittelija Helena Heikkilän Hippapuku -merkin näytöksessä. Oi ihanuutta ja suloisuutta!

tiistai 16. marraskuuta 2010

Kimalluksen aika

Joskus unohtuu, miten kivoilla kulmilla sitä oikeastaan asuukaan. Samassa talossa on osto- ja myyntiliike; ihan läheltä löytyy kolme kirpputoria, design-kauppoja, pari pukuvuokraamoa, joista toinen erikoistunut aikakausivaatteisiin - ja jopa yksi ihan oikea vintageliike.

Koska ajankohtaan nähden poikkeuksellisesti ulkona oli valoisaa, lähdimme kesken työpäivän pienelle lähiostoskierrokselle. Kotiin palasi kimaltavia tuliaisia.


Kotelomekko on hennon puuterinväristä, vähän roosaan taittuvaa kuosiinkudottua satiinia. Sitä pitää vähän muokata, ennen kuin se sopii, mutta tiedän, että tämä vaate pysyy sen jälkeen kaapissa vuosia. Ilonkiljahdusta oli vaikea pidätellä, kun se osui käteen rekillä.

Suklaanruskea neuletoppi on ohutta, pehmeää villaa ja arvatenkin twinsetin osa, joka on kadottanut parinsa historian pyörteissä. Helmikirjailut ovat ehjät ja vaate on jopa vuoritettu. Kaulurimaiset kirjailut ja mekon kuosin erottaa paremmin tästä kuvasta:


Päällimmäisenä on uusi lisäys joulukokoelmaani. 60-70-luvun muoviset joulupallot vetävät minua taianomaisesti puoleensa - ehkä muistan ne mummin joulukuusessa killuneet lapsen pään kokoiset saumalliset pallot? - ja nämäkin Weisteen pisarapallot alkuperäispakkauksessaan oli aivan pakko ottaa talteen, vaikka parissa näkyy käytön jälkeä.

Kauan ei menekään enää siihen, kun jouluhörsellykset saa kaivaa vintiltä esiin. Koska olen joulupuuhista niin lapsellisen innoissani, luvassa on lisää kimaltavia jouluaiheita, niin vaatetuksessa kuin muutenkin.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Tänään kotona

Sataa. On jumalattoman pimeää sisällä ja ulkona. Marraskuu oikein parhaimmillaan: vielä viime kuussa viitsi hipsiä puistoon ottamaan kuvia, mutta nyt sisällä ei näe, ulkoportailla otetut olivat masentavaa sademaisemaa ja sitä kauempana hukkuu.

Mutta onhan meillä rappukäytävä.


Rappukäytävä oli ennen vaaleanvihreä, mutta pari viikkoa sitten menivät pirut maalaamaan sen valkoiseksi. Onneksi ovi on yhä vihreä.



Olen viime aikoina leikkinyt sihteeri- eli kirjastonhoitajatyylillä. Silmälaseja en käytä, mutta rusettikauluspaidat ja kynähameet ovat ehdottomia, erityisesti piparminttupilkuin. Tässä paidassa on sellainen miellyttävä ominaisuus, että rusetti pysyy helposti muodossaan - se ei ole mitenkään itsestäänselvää.

Koska olen kotona, ei tarvitse huolehtia siitä, että rapa roiskuu valkoisille sukille. Ja kengät, niin, ne ovat ehtaa parhautta kotioloissa. Tytärpuoleni antoi pienenä näille nimeksi "sopulit".

Otimme aika monta kuvaa, joista pari piti hylätä, koska näytin niissä Tanja Karpelalta. Tukka taitaa olla joskus saman muotoinen - tällä kertaa en vääntänyt sitä nutturalle kuten se monissa asukuvissa on ollut. Se on siis pitkä, kuten se on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta.


Punavalkopilkullinen huivikauluspusero Etsy / Reinvintage
Musta Pola-merkkinen kynähame, punainen vyö, Tammi-Tuotteen tupsutohvelit kirppislöytöjä
Valkoiset puuvillasukkahousut Wolford kauan sitten

perjantai 12. marraskuuta 2010

Maailman kaunein tyttö

Jos minulla olisi enemmän rahan ja vapaa-ajan tyyppisiä ylellisyyksiä, laajentaisin keräilyharrastukseni vintage-Barbieihin. Barbie on jo kolmekymmentä vuotta sitten tehnyt pysyvän vaikutuksen estetiikantajuuni ja etenkin kenkämakuuni. Tunnustan, että kirppiksillä katson aina myös lelupuolelta, sattuisiko barbeille löytymään jotain ihanaa. Taloudessa on onneksi lapsia, joten harrastus on perusteltu, jopa oikeutettu.

Parhaimmillaan Barbie oli uransa alkuaikoina. Vuonna 1959 lanseerattu nukke oli tyylikäs nuori nainen, joka juhli, esiintyi ja toimi monissa eri ammateissa; pörheähameiset keijukaisprinsessat tulivat kuvioihin vasta myöhempinä vuosikymmeninä. Tässä Barbie-muotia vuodelta 1961:


Mustasta Solo in the Spotlight -asusta on tehty aikuisen kokoinen naamiaispukuversio. Hmm...?



Näitä ei tietenkään löydä kirpputoreilta. Aidot vintage-Barbiet ovat keräilykohteina huippusuosittuja ja järkyttävän kalliita. Tämä kullanvärinen asustesetti vilahti kerran Traderassa, ja uteliaisuuttani tarkkailin, mihin hinta nousisi.


Lähemmäs 1500 kruunuun - ilman nukkea. Meidän köyhisten onneksi valistuneet keräilijät ovat tehneet vanhoista nukeista paljon lähdekirjoja ja nettisivustoja. Barbielta voi poimia muotivinkkejä esimerkiksi Fashion Doll Guidessa.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Se paras pikkumusta

Pikkumusta, polvipituinen tumma cocktail-puku, kuuluu listalle "nämä klassikot on oltava toimivassa vaatekaapissa". Onhan muitakin hyviä juhlapukutyyppejä, mutta kerrankin olen jossain asiassa yleisen mielipiteen puolella: pikkumusta on maineensa ansainnut.

Eri asia sitten, että kaikki pikkumustat eivät ole kauniita tai tyylikkäitä. Niitä tehdään halvoista kankaista, huonoilla leikkauksilla, eikä hyväkään leikkaus istu jokaiselle samalla tavalla. Mustia mekkoja ovat kirpparit täynnä, mutta hyviä löytyy harvoin.

Mutta minua on onnistanut. Olemme löytäneet toisemme, minä ja pikkumustani.


Yhteinen taipaleemme ei alkanut helposti. Sydämeni jysähti tavalla, jonka vain vaateharrastaja ymmärtää, kun näin tämän Lilli Ann -merkkisen kaunottaren rekissä. Puvun kurvikkaaksi leikattu muoto, sileä ja napakka kangas, täsmälleen polveen päättyvä pituus ja ainoana koristeena leveä, rusetilla koristettu satiininauha. Oi! Tämä oli minun pukuni siitä hetkestä alkaen.

Paitsi että puku oli liian pieni. Niin selvästi pieni, ettei kannattanut uskotella itselleen, että siihen voisi mahtua jos vetää vähän kylkiluita sisään.

Raskain mielin jätin puvun, mutta en unohtanut. Seuraavalla käynnilläni luulin, että puku oli myyty, koska sitä ei näkynyt. Surin asiaa, kunnes kolmannella käynnillä puku oli putkahtanut uudelleen esille: se olikin vain ollut hautautuneena kaupan kaaokseen! Kun katsoin sisäpuolelle, tajusin, että saumavarat ovat leveät. Pystyisin tekemään puvusta itselleni sopivan. Maksoin 25 euroa ja sain puvun myös fyysisesti omakseni.

Veistoksellisen kaunis vaate ei kaipaa paljon asusteita tai näyttävää kampausta. Minulla on kuvan asussa smaragdinvihreät sukkahousut, 50-luvun peep toe -avokkaat, joissa on pieni strassisomiste, sekä pyöreät korvakorut, joissa on messinginvärisellä pohjalla vihreitä kiviä ja valkoisia helmiä. Kuvasta puuttuvat sukkien värinen helmiäisnappinen 60-luvun alun hohtavapintainen neuletakki ja musta, poimutettu 50-luvun clutch-laukku. Tukan tupeerasin ja kiersin nutturaksi päälaelle beehiven tyyliin. Olisin halunnut sen vielä sileämmäksi, mutta tukan laitossahan en ole järin hyvä.

Illasta tuli hauska, aivan puvun arvoinen. Bonuksena myös tärähtänyt, sisävalossa ilman salamaa otettu, mutta jotenkin metka kakkoskuva samasta aiheesta:

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Syksyn lempiasu

Kaikki tietävät lempivaatteen käsitteen. Lempivaate on se tuttu ja turvallinen, johon on helppo pukeutua ja jossa näyttää aina hyvältä; sen alalaji ovat tietysti koti- ja mökkivaatteet, joihin on, krhm, vain helppo pukeutua. Lempivaate on pitkäaikainen ystävä, jonka hajoaminen herättää epätoivoa, koska sitä on lähes mahdoton korvata.

Lempiasu on lempivaatteen jalostettu muoto. Se on moneen kertaan testattu kokonaisuus, jonka tietää toimivan. Tämä on minun tämän syksyn lempiasuni:



1950-luvun helmiäisnappinen villajakku, Rauman Konttitori kesällä
mustavalkoinen erikokoisia pepitaruutuja sekoittava villahame, UFF pari vuotta sitten
käsilaukku, nauhakengät, huivi, korvikset, rintaneula kirppislöytöjä
punaiset mokkahanskat, taloyhtiön roskis

Olen hyödyntänyt tätä asua usein, kun on pitänyt näyttää vähän fiksummalta kuin onkaan muttei liian totiselta. Kuten vaikka Helsingissä käydessä (viimeksi tuntematon täti raitiovaunussa kommentoi: "Nyt on kyllä sukat oikeissa säärissä!") tai kirjamessuilla. Tai huvin vuoksi räntäsateisena sunnuntaina perheen kanssa Stockan Herkussa poiketessa.

Lempiasun tärkein ominaisuus on se, että se tuntuu itselle tehdyltä. Hame ja jakku ovat täsmälleen oikean kokoiset - tai jakku ehkä sen verran iso, että sen alle mahtuu tuskitta villatakki; syyskuussa se päällä näytti hoikemmalta, kun paitapusero riitti. Punaiset asusteet ovat ihanat, mutta asusta saa tarvittaessa virallisemman vaihtamalla ne hillitynsävyisiin - tai edes helmikorvakoruihin.

Jakussa on monta hauskaa asiaa. Se on merkkiä Stadion; lapussa lukee myös "Kungl. hovl. -AB Jap & Co., grundat 1863". En tiedä, onko tämä ollut jonkin Ruotsin valtion virkanaisen univormun osa - jotain univormumaista tässä on: kun kaveriksi pukee pilkullisen huivin ja punaisen hameen, tuntee itsensä lentoemännäksi. Koska se istuu vyötäröltä ja kellottuu hieman lanteille, sen kanssa sopii sekä kapea että leveä hame.

Ja takana piilee tällainen salaisuus:


Miten voikaan rusetti tuoda sylillisen flirttiä muuten aika arkiseen takkiin?

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Joulu joutuu

Meillä tuoksuu joulu. Ostin työprojektia (älkää kysykö) varten porkkanalaatikkoa ja lisäksi paistoimme lasten kanssa piparkakkuja. Ehkä vähän ennenaikaisesti, mutta piparkakkutaikina on halpaa ja käyttökelpoista askartelumateriaalia: sitä ei tarvitse sääliä ja säästellä, huonot leipomukset voi kaulita uusiksi ja yleensä kuitenkin jotain saadaan paistetuksikin.

Kaiken sivistyksen ja muun pintasilauksen alla olen jouluihminen. Olen kerännyt hienoja piparkakkumuotteja koko aikuisikäni - vaikka se ei järin katu-uskottava rokkiharrastus ollutkaan joskus 20-vuotiaana - ja löytänyt muun muassa kirkasvärisiä muovimuotteja, joilla itse leivoin lapsuudessani 70-luvun lopulla. Muutkin välineet ovat aika antiikkisia.


Talomme on vuodelta 1957, eikä keittiöremonttia ole sen jälkeen tehty. Tuohon aikaan kaapistoihin kuului leivinlauta, jota ei kai enää pidetä järin tarpeellisena, mutta joka ainakin meillä on kovassa käytössä joulun alla.

Piparkakkumuottejani säilytän Riihimäen Lasin viiden litran purkissa, jonka hankin joskus boolimaljaksi. Muottikokoelma karttuu vähän joka vuosi. Tänä vuonna päätin ilahduttaa poikaani näillä:


Jossain vaiheessa hipsin kyllä Art + Designiin ja ostan pari vintaasimuottia myös itselleni.

Joulun joutumista jarruttaa vähän se, että kauan kaihoamani Luma LS 63B -kynttelikkö, tällainen,


jonka vihdoin sain napatuksi Traderasta, onnistui särkymään heti saavuttuaan postissa meille. Valo syttyi, kun kokeilin sitä; sitten joko minä tai poikani väänsi yhtä kynttilää vähän turhan innokkaasti eikä valo enää sen koommin ole syttynyt.

Ihan hieno se tietysti ilman valoakin on.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Aikamatkavaimot

Törmäsin Vintage Style Filesissä jo kohtalaisen vanhaan, mutta kiinnostavaan postaukseen brittinaisista, jotka eivät vain pukeudu vintageen, vaan elävät muutenkin täysin suosikkivuosikymmenensä tyylistä elämää. Yksi ladyistä oli 1950-luku-fani, toinen rakasti 1940-lukua ja kolmas omistautui 1930-luvulle. Pohjalla oli Daily Mailin juttu, jonka voi lukea kokonaisuudessaan täältä. Jo kuvien takia se kannattaa.

Rouvat edustivat sitä vintageharrastajien suuntausta, joka kokee nykymaailman ahdistavaksi. Ainakin kaksi sanoi, ettei lue sanomalehtiä, koska ahdistuu ulkomaailman asioista. Telkkarista katsotaan lähinnä leppoisia epookkisarjoja. Kenelläkään ei ollut lapsia; eräs antoi tähän syyksi sen, ettei kestäisi lastensa mahdollista joutumista väkivallan uhreiksi tai ajautumista huumeiden käyttäjiksi. Kaikki kuvailivat täydellisesti aikakauden mukaan sisustettua kotiaan paikaksi, johon voi vetäytyä rauhaan nykymaailman kiireeltä ja virikkeiltä - eräänlaista downshiftingiä siis, mutta aikakausisidonnaista.

Avioliitoissa kaikki noudattivat selvää ja perinteistä roolijakoa ja kokivat sen eräänä onnen lähteenä. Miehet käyvät töissä ja rahoittavat perheen elämän, naiset hoitavat kodin. Näille naisille on hyvin tärkeää, että koti ja kampaus olivat kunnossa ja ruoka valmiina, kun mies palasi töistä kotiin, ja tokihan miehetkin tästä nauttivat ja tätä arvostavat (ymmärrän heitä; tässä kohtaa tuli mieleen, että minustakin on kyllä kivaa tulla kotiin valmiiseen ruokapöytään). He kokivat ahdistavana sen, että nykyinen maailmanjärjestys pakottaa naiset töihin, kilpailemaan miesten kanssa.

Eihän pakota. Nämä naiset itse ovat elävä esimerkki siitä. Samoin ne monet suomalaiset kotiäidit, joista jotkut omistautuvat jopa lastensa kotikoulutukselle. Tai ne miehet, jotka eivät halua toimia perheensä elättäjinä, vaan mieluummin tekevät jotain pienimuotoista ja ottavat päävastuun arjesta: nykymaailman ero 1930-lukuun tai 1950-lukuun on nimenomaan se, että tarjolla on enemmän liikkumavaraa kummallekin sukupuolelle. En tunne historiaa tarkkaan, mutta tiedän, että Suomessakin on ollut rajoituksia siinä, saiko avioitunut nainen halutessaan jatkaa virassaan. Nykytyöelämässä on ylilyöntejä, mutta kiitos silti mieluummin tämä nykyinen malli.

On ihanaa, että joku haluaa ja voi vetäytyä omassa arjessaan vanhoille vuosikymmenille ja on löytänyt parisuhteen, jossa osapuolet arvostavat niin täsmälleen samanlaisia asioita. Ihana on se oikea sana: rouvilla on myös ihanat mekot ja ihanat keittiösatumaailmat, ja totta kai tunnen jossain kohdassa pienen kateuden pistoksen ajatellessani, että he todella voivat ja saavat olla kotona kaiket päivät tehden kaikkea kakkublogimaisen ihanaa. Kenelläpä ei olisi silloin tällöin eskapistisia unelmia? Tiedän vain, että käytännössä kyllästyisin kahdessa viikossa. Minulla on työ, josta on helppo pitää, ja teen sitä täysin vapaaehtoisesti ja melko omarytmisesti. En koe parisuhteenkaan kärsivän siitä, että tienaan enemmän kuin mieheni. Ja kuten Leena Parkkinen kolumnissaan kirjoitti, ei voi olla terveellä pohjalla se, että ihminen koko ajan leipoo kakkuja. Kuka ne muka syö?

Vaikka nykyaika tuntuu jutun rouvista ahdistavalta, ainakin yksi poikkeus sallitaan: netti. 1930-lukuharrastaja sanoo viettävänsä paljon aikaa netissä etsien aikakauteen sopivia vaatteita ja sisustustarvikkeita. Ymmärrän, miksi; tuon aikakauden kamaa ei tosiaan niin vain ajelehdi vastaan, mutta tässä kontekstissa se tuntuu vähän hassulta.

Vai mitä mieltä te olette?