tiistai 28. helmikuuta 2017

Oliivinvihreää villaa

Viikonloppu oli vielä talvinen ja siksi hyvä tilaisuus käyttää talvivaatteita, jotka vielä olivat tältä talvelta pitämättä. Nappasin siis oliivinvihreän villamekon ja ruskeat saapikkaat. Kuva on otettu Televisio Lifestyle Storen 10-vuotisjuhlien yhteydessä pihalla, koska sattuneesta syystä liikkeessä oli aika paljon ihmisiä. Televisio julkaisi tilaisuudessa oman printtinsä ja siitä tehdyn mekkomalliston. Mitat olivat melko lyhyitä kevyesti 60-luvun hengessä, ja vaihteeksi oli omakin helma aika lyhyt.


Ostin puvun muutama vuosi sitten Kemijärveltä hyväntekeväisyyskirpputorilta. Siihen kuuluu hapsupäinen vyö, joka kuitenkin tuntui ylimääräiseltä, kun kylmyyden vuoksi oli pakko kerrostaa villatakilla. Puku on lyhythihainen ja sen ainoa somiste on pieni käännetty kaulus. Täydellinen puku käyttää rintakoruja, itse asiassa!

Tätä asua kootessani tein myös mukavan havainnon, ettei varpaaseen enää sattunut mantelikärkisten kenkien käyttö. Luulin jo, että viime raskauden jäljiltä jalkani muuttuivat liikaa ja lopullisesti. Ehkä minun ei tarvitsekaan vaihtaa koko kengästöä? Mokkaiset 1970-luvun talvisaapikkaat ovatkin liian hyvät hylättäviksi.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Nahkaa

Keskiviikkoillan lyhytpostaus kertoo elokuvasta. Mitä muuta voi pukea ylleen Tom of Finland -elokuvan kutsuvierasnäytökseen kuin mustaa nahkaa? Vierelläni elokuvaan liittyvässä, Logomossa ensi viikolla avautuvassa näyttelyssä on elokuvan Doug, jonka elävä esikuva oli näytöksessä paikalla vanhana. edelleen nahkaan pukeutuvana herrasmiehenä. Arvostan!

1950-luvun jakku, 1980-luvun nahkahame, tämän vuosituhannen kengät UFF
satiinitoppi Tex-Vexin poistotekstiilipäivä
laukku vanha rakas
sukkahousut Wolford


perjantai 10. helmikuuta 2017

Mekkoperjantai: Arkiruutuja

Jokainen vintagepukeutuja tietää, millainen aarre on hyvä arkimekko. Juhlavia ja kesäisiä hepeneitä on helppo löytää, mutta kylmemmällä puolella vuotta ja kotona työskennellessä valttia ovat yksinkertaiset vaatteet, joita ei tarvitse ihmeemmin asustaa. Aamutakkikin on tietysti oikein hyvä vaihtoehto, mutta mekkoperjantaihin valikoitui tänään talvipuuvillainen paitapuku.


Mekon jujuja ovat isot napit ja kankaan jännittävä kaksitasoisuus. Lähikuvassa kankaan helmakäänne, jossa näkyy sekä nurjaa puolta (yläpuolella) että oikeaa puolta, jossa on koholle kudottu pitsimäinen tai verkkomainen pintarakenne. Kankaan siniset sävyt korostuvat ulkovalossa, paljaalle silmälle puku on lähinnä ruskea.


Ps. Huomasitteko tohvelit? Ne ovat aitoa 70-luvun Nokiaa!

tiistai 7. helmikuuta 2017

Eteisen hylly ja sohvapöytä

Kerrankin meillä on sisustettu! Viime pari vuotta kodinhallinnan fokus on ollut muussa elämässä, kuten pienempään lapseen liittyvissä järjestelyissä ja kesäkodin laittelussa. Mutta on se nyt silti vähän ihme, että menee melkein kuusi vuotta ennen kuin eteisen vähän liian iso ja pintavikainen lipasto korvataan uudella! Vanha, joka siis ostettiin tämän asunnon mukana, muutti jo uuteen kotiin enkä jaksa etsiä siitä kuvaa, mutta uusi näyttää tältä.


Uusi hylly on pienen asunnon jokatarkoituksenkaluste: lipasto, kirjoituspöytä ja kirjahylly samassa. Alle saa vielä jotain säilytykseen, vaikkapa perheenjäsenten kenkiä ja kissanhiekkamuruja kuten meillä nyt. Kirjahyllyosa on irrotettava, emmekä ole vielä sataprosenttisesti päättäneet, jääkö se tähän vai siirretäänkö olohuoneeseen lastenkirjojen hyllyksi. Siksi hylly odottelee yhä melkein tyhjillään, vaikka haluaisin jotenkin integroida tähän kokonaisuuteen ainakin mustan kissanaulakon, jonka vastikään löysin Ekotorilta.


Korkeudestaan huolimatta - edeltäjä siis oli tavallinen kolmilaatikkoinen lipasto ilman hyllyjä - uusi kaluste on tuonut tilaa eteiseen, koska se on viisi senttiä edellistä pienempi sekä leveys- että syvyyssuunnassa. Muutama puoliturha talviasuste lähti kirpputorille, koska laatikkotila väheni.

Kirjoituspöytä avautuu tähän tapaan ja sen kannen alla on lokerollista laatikkotilaa, johon lajittelin hansikkaita, heijastimia ja muuta eteisen pikkusälää. Sydänpeltirasiassa on kangasnenäliinoja. Kyllä, käytämme sellaisia.


Ja sitten vilkaistaan olohuoneeseen, johon pitkällisen pohdinnan jälkeen päätin hankkia sohvapöydän. Ikkunan ääressä nojatuolien välissä oleva pieni sohvapöytä vietti joulua sohvan edessä ja se tuntui niin kivalta ja kätevältä, että kun sopiva löytyi kohtuuhinnalla ja kivassa kunnossa Turun Rautakadun Ekotorilta, ostopäätös oli nopea.


Tämä on selvästi pitempi kuin entinen pikkupöytä, oikean mittainen sohvaan nähden. Sohvan alta pilkistää kaikenlaista välttämätöntä, lähinnä lastenkirjoja ja leluja; niiden kanssa pitää vain tulla toimeen, koska taaperolla ei ole omaa huonetta. Taapero onkin jo valjastanut pöydän tehokkaasti leikkikäyttöön, kuvan siisteys pöytätasolla on silmänlumetta.

Meillähän ei tosiaan ole autoa, ja jos joku on joskus miettinyt, miten kuljetamme suurikokoisia tavaroita: tässä yksi hyvä esimerkki. Pöytä ei ole painava, mutta kun bussi heilui, vähän tuo tuotti ylimääräistä haastetta. Mutta kannatti!


Pöydällä oleva malja on saksalaisen Carstensin keramiikkaa. Jos jätämme tämän tähän, se täyttyy ennen pitkää pikkuleluilla, mutta ehkä muutaman vuoden kuluttua... sisustaminenhan on pitkä prosessi, kuten olemme jo huomanneet.



maanantai 6. helmikuuta 2017

Mekkoperjantai 40-luvun tapaan

Joku sota-ajan kulttuurihistoriaa harrastava saattaa muistaa parin vuoden takaisen kirjan Sodan värit, jossa on upeasti väritettyjä jatkosota-ajan kuvia ja jossa mieheni oli kirjoittajana. Kirja sai ansaitusti uuden alun, kun Liedon Vanhalinnaan avautui viikonvaihteessa kirjaan liittyvä näyttely. 

Perjantain avajaisiin halusin tietysti aikaan sopivan asun, mutta se ei ollutkaan ihan helppoa: olen nimittäin luopunut melkein kaikista 1940-luvun vaatteistani, joita ei alun alkaenkaan ollut kovin paljon. Moni niistä oli jäänyt pieneksi, eikä tyyli muutenkaan enää kuulu suosikkeihini. Tämä musta mekko oli ainoa, jonka löysin.


Villakreppinen melkein käyttämätön puku on joko aitoa 1940-lukua tai hyvä kopio 1970-luvulta. Ostin sen sovittamatta halvalla joltain kirppikseltä ehkä vuosi sitten, mutta kas vain, se oli ihan täsmälleen kokoiseni. Puvussa on ajan hengen mukaista vaatimattomuutta ja hillittyjä yksityiskohtia: laskosten somisteina päällystetyt napit, hiukan huivimainen kaulus, solmittava vyö. Hiuksia en edes yrittänyt asetella ajan henkeen: 1940-luvulla suosittiin edestä korkeita monimutkaisia kiharakampauksia, jotka eivät sovi minulle yhtään, ja tämä onkin yksi syy, miksei aikakausi tunnu luontevalta yllä.


Kenkien kanssa tuli kiire (lapsenvahdin aika on rahaa!), joten nappasin matkaan varsin 1930-lukuhenkiset Minna Parikan kengät, jotka tukevine korkoineen sopivat asuun kohtuullisesti. En kuollaksenikaan muista, mikä tämän mallin nimi on - saapikkaana vastaava on Armi. Kun ostin nämä joskus tämän blogin alkuaikoina, ne olivat minulle isot, mutta kas vain, ne ovat muuttuneet sopiviksi! Jotain iloa ikääntymisestäkin.

Miehen kengissä 1980-luvun kiiltonahkaa.