Aikamatkavaimot

Törmäsin Vintage Style Filesissä jo kohtalaisen vanhaan, mutta kiinnostavaan postaukseen brittinaisista, jotka eivät vain pukeudu vintageen, vaan elävät muutenkin täysin suosikkivuosikymmenensä tyylistä elämää. Yksi ladyistä oli 1950-luku-fani, toinen rakasti 1940-lukua ja kolmas omistautui 1930-luvulle. Pohjalla oli Daily Mailin juttu, jonka voi lukea kokonaisuudessaan täältä. Jo kuvien takia se kannattaa.

Rouvat edustivat sitä vintageharrastajien suuntausta, joka kokee nykymaailman ahdistavaksi. Ainakin kaksi sanoi, ettei lue sanomalehtiä, koska ahdistuu ulkomaailman asioista. Telkkarista katsotaan lähinnä leppoisia epookkisarjoja. Kenelläkään ei ollut lapsia; eräs antoi tähän syyksi sen, ettei kestäisi lastensa mahdollista joutumista väkivallan uhreiksi tai ajautumista huumeiden käyttäjiksi. Kaikki kuvailivat täydellisesti aikakauden mukaan sisustettua kotiaan paikaksi, johon voi vetäytyä rauhaan nykymaailman kiireeltä ja virikkeiltä - eräänlaista downshiftingiä siis, mutta aikakausisidonnaista.

Avioliitoissa kaikki noudattivat selvää ja perinteistä roolijakoa ja kokivat sen eräänä onnen lähteenä. Miehet käyvät töissä ja rahoittavat perheen elämän, naiset hoitavat kodin. Näille naisille on hyvin tärkeää, että koti ja kampaus olivat kunnossa ja ruoka valmiina, kun mies palasi töistä kotiin, ja tokihan miehetkin tästä nauttivat ja tätä arvostavat (ymmärrän heitä; tässä kohtaa tuli mieleen, että minustakin on kyllä kivaa tulla kotiin valmiiseen ruokapöytään). He kokivat ahdistavana sen, että nykyinen maailmanjärjestys pakottaa naiset töihin, kilpailemaan miesten kanssa.

Eihän pakota. Nämä naiset itse ovat elävä esimerkki siitä. Samoin ne monet suomalaiset kotiäidit, joista jotkut omistautuvat jopa lastensa kotikoulutukselle. Tai ne miehet, jotka eivät halua toimia perheensä elättäjinä, vaan mieluummin tekevät jotain pienimuotoista ja ottavat päävastuun arjesta: nykymaailman ero 1930-lukuun tai 1950-lukuun on nimenomaan se, että tarjolla on enemmän liikkumavaraa kummallekin sukupuolelle. En tunne historiaa tarkkaan, mutta tiedän, että Suomessakin on ollut rajoituksia siinä, saiko avioitunut nainen halutessaan jatkaa virassaan. Nykytyöelämässä on ylilyöntejä, mutta kiitos silti mieluummin tämä nykyinen malli.

On ihanaa, että joku haluaa ja voi vetäytyä omassa arjessaan vanhoille vuosikymmenille ja on löytänyt parisuhteen, jossa osapuolet arvostavat niin täsmälleen samanlaisia asioita. Ihana on se oikea sana: rouvilla on myös ihanat mekot ja ihanat keittiösatumaailmat, ja totta kai tunnen jossain kohdassa pienen kateuden pistoksen ajatellessani, että he todella voivat ja saavat olla kotona kaiket päivät tehden kaikkea kakkublogimaisen ihanaa. Kenelläpä ei olisi silloin tällöin eskapistisia unelmia? Tiedän vain, että käytännössä kyllästyisin kahdessa viikossa. Minulla on työ, josta on helppo pitää, ja teen sitä täysin vapaaehtoisesti ja melko omarytmisesti. En koe parisuhteenkaan kärsivän siitä, että tienaan enemmän kuin mieheni. Ja kuten Leena Parkkinen kolumnissaan kirjoitti, ei voi olla terveellä pohjalla se, että ihminen koko ajan leipoo kakkuja. Kuka ne muka syö?

Vaikka nykyaika tuntuu jutun rouvista ahdistavalta, ainakin yksi poikkeus sallitaan: netti. 1930-lukuharrastaja sanoo viettävänsä paljon aikaa netissä etsien aikakauteen sopivia vaatteita ja sisustustarvikkeita. Ymmärrän, miksi; tuon aikakauden kamaa ei tosiaan niin vain ajelehdi vastaan, mutta tässä kontekstissa se tuntuu vähän hassulta.

Vai mitä mieltä te olette?