Menneet ja kaivatut

Koska olen ahkera kirpputorien kiertäjä, ostan paljon vaatteita - kuten näitte esimerkiksi muutama viikko sitten. Niitä on pakko välillä myös kierrättää pois, sillä kerrostalokolmion vinttikopinkin seinät pullistelevat jo ulospäin. Aika ajoin puhumme isomman asunnon hankkimisesta, mutta liian tavaran omistaminen on mielestäni omituinen syy hankkia lisää tilaa.

Siispä meillä on yleensä kirpputoripussi eteisen nurkassa. Sitä täytetään pikkuhiljaa aina, kun löytyy poistettavaa. Tänään siirsin sinne muutaman lastenkirjan, joita ei enää lueta, tarpeetonta pikkuroinaa keittiön vetolaatikoista sekä yhden mekon, joka näytti vähän vaisulta ja jossa oli huono kaulus.

Tiedän jo etukäteen, että näitä poistoja ei kukaan tule kaipaamaan. Itsekään en enää muista poistettujen kirjojen nimiä. Mekon muistan vielä, mutta en enää kauan. Mutta virheitäkin on tehty. Mielessäni on vieläkin muutama vuosia sitten kirpputorille siirtämäni vaate, jollaista en ehkä koskaan enää näe mutta jossa oli sellaista lumoa, että ne olisi kannattanut säästää jo koriste-esineinä.

Noin vuonna 1999 annoin pois upeat vaaleansiniset nahka-avokkaat, joissa oli klassiset muodot, korkeat korot ja peep toe. Muistan vielä, että ne olivat Solena-merkkiset, tai ehkä sittenkin Desiréet; alun perin ne olivat ehkä 70-luvun lopulta. Kengät eivät olleet silloin ollenkaan muodikkaat - 90-luvun lopullahan kaikki tekstiilitavara valmistettiin sileästä, himmeästi kiiltävästä harmaasta tai mustasta polyesteristä ja kengät olivat lättänöitä - mutta ne olivat ihanat, vaikka eivät ehkä silloiseen vaatekaappiini sopineetkaan saumattomasti. Enkä ihan varmasti koskaan löydä samanlaisia, ainakaan oikean kokoisina. Typerintä on, että annoin silloisen puolison korkokenkävastaisen mielipiteen vaikuttaa päätökseeni. Itseään pitäisi ihmisen kuunnella, sillä itsestään ei yleensä erota.

Muistan myös sifonkimekon, joka mahtui minulle, kun painoindeksini oli ehkä 18. Se oli tehty 1960-luvulla, mutta muistutti kovasti 1920-luvusta laskettuine vyötärölinjoineen, suorine vartalo-osineen ja helman kellotettuine kaistaleineen. Mekko oli minimittainen ja käytin sitä kesällä arkivaatteena sandaalien kanssa (valitettavasti en enää muista, millaiset sandaalit minulla oli kesällä 1994, paitsi yhdet kamalat kehitysmaakaupasta ostetut jeesuskengät). Värit olivat erityisen ihanat; mekko lainehti taivaansinisiä ja vaaleanvihreitä paisley-kuvioita. Poistin mekon muutamaa vuotta myöhemmin, koska arvasin, etten mahdu siihen enää koskaan. Mitä typeryyttä! Haluaisin omistaa mekon vielä, vain nähdäkseni sen silloin tällöin vintillä tai vaatehuoneessa ja ihaillakseni sen kauneutta. Minulla ei ole edes kuvaa siitä. Ehkä tytärpuoleni haluaisi käyttää sitä isompana, tai poikani tyttöystävä kymmenen vuoden päästä, tai joku muu läheiseksi muodostuva nuori nainen joskus tulevaisuudessa.

Muitakin vahinkoja on sattunut. Sekin barbienvaaleanpunainen twinset, jonka ostin Turun iltatorilta 90-luvun lopulla viidellä markalla: varmasti käyttäisin sitä nyt enkä edes muista, miksi luovuin siitä. Musta rusettisomisteinen huopahattu, joka oli liian pieni mutta jonka olisi voinut suurentaa, kuten liian myöhään sain tietää.

Onhan mahdollista, että kadun joskus polyesterminihameiden ja tolppakorkojenkin hävittämistä kaapistani. Olen alkanut kuitenkin varautua tulevaisuuteen: ne vaatteet, joissa on heti ensikohtaamisella ollut selvää wau-efektiä, säästän, muuttuivat ne miten epämuodikkaiksi hyvänsä. Voi olla, että vielä joskus käytän kirkkaanpunaisia nahkasaappaita, joissa on outo litteä korko vuosimallia 2001 - mutta todennäköisempää on, että vain katselen niitä ja muistelen, miten onnellinen ja mielestäni rohkean tyylikäs olin käyttäessäni niitä.

Oletko sinä koskaan luopunut jostain vaatteesta ja huomannut, että jäit kaipaamaan sitä vuosiksi?