Kotimaiset vaatevalmistajat ovat olleet konservatiivisempia kuin suuren maailman esikuvat, mutta aika kivoja pukuja on myös tässä suomalaisessa valmisvaatekatsauksessa. Minulta kesti hetken ennen kuin ymmärsin, mitä tekstissä käytetty sana "varastopuku" tarkoittaa: kaupan varastossa valmiina olevaa vaatetta, vastakohtana mittojen mukaan teetetylle puvulle.
Juttu on Hopeapeilin numerosta 11/1955 (jonka kansi on muuten nähtävissä täällä), ja talvikausi selittää sen, miksi kaikissa puvuissa organzailtapukua lukuunottamatta on hihat. Ensimmäisen sivun puvut ovat He-Le Oy:n syyskokoelmasta, toisen sivun vasemmanpuoleinen on Kirjokankaan ja oikean alakulman iltapuku Salon Lindbladin mallistoa (minullakin on kunnia omistaa yksi Lindbladin puku, mutta ihan noin korea ja kullalla kirjailtu se ei ole).
Mustavalkosivu kertoo pukujen väreistä näin: mustaa, siniharmaata, lilaa (se ainoa leveähelmainen arkivaate), sinistä. Ja vähän kultakirjailua, mutta arkivaatteiden koristelu loistaa poissaolollaan. "Ihanteellinen varastopuku on maltillinen, siinä on aina sijaa persoonalliselle lisäykselle, jolla viimeistelemme asun", selittää jutun toimittaja.
Itse pidän erityisesti aukeaman keskikuvista, kapeista puvuista, joissa kummassakin on vain jokin niukka yksityiskohta. Harmi, ettei kenkiä kunnolla näy, mutta jos oikein päättelen, kengät ovat hyvin jollei peräti täysin samanlaiset kaikissa asuissa. Tämä täsmää monen suomalaisen 50-luvun naisen arkeen - ja varmaan juhlaankin. Nuo perusavokkaat, joiden veikkaan olevan mustaa mokkaa, ovat minusta kauniit ja sopisivat omaankin vaatekaappiini näppärästi.
"On monta tapaa olla tyylikäs, monta halpaakin tapaa", toimittaja toteaa. Ja siitähän olemme kaikki samaa mieltä, eikös niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti