Puistossa taas

Ravintolapäivän takia melkein-oman-pihamme pikkukioski tarjosi tavallisten kahviensa lisäksi hyvää vegaanista safkaa. Päivä suosi viltillä kellimistä ja puistopelailua. Lisäksi paikalle pamahti satakunta fiksipyörää kuskeineen, kyseessä olivat jonkun foorumin kokoontumisajot.

Päivän asua tuli joku tuntematonkin kehumaan, mutta itse olen siitä vähän epävarma.

- Onko mekon helma liian lyhyt vai ei?
- Miten leveälierisen hatun lierin saisi pysymään jämeränä?
- Pitääkö vai antaako pois kengät, jotka ovat ihmeellinen löytö (punaiset, ehkä 40-luvulta, minun kokoani!) mutta hankalat kävellä?

Vaikeaa.

Sitten pieni hyvä asia.

Ihan vain tiedoksi: kirsikoita saa taas! Limenvihreä muovipunoskulho on päivän löytö Pelastusarmeijalta.

Pikkutylli ja Isotylli eli pieni oppitunti siluetista

Posti toi tänään pullean paketin. Sieltä paljastui kauan haikailemani valtava tyllialushame leveiden mekkojen alle. Malli taitaa olla nimenomaan kellohelmoille suunniteltu, sillä joihinkin leveisiin, mutta poimutettuihin mekkoihin se on liian runsas.

Siluetti on ehkä tärkein yksittäinen asukokonaisuuksia määrittävä asia. Alusvaatteilla voi tunnetusti tehdä kaikenlaisia siluettikikkoja, litistää ja pullistaa ja törsöttää ja kuohkeuttaa, ja nimenomaan 50-luvun leveistä helmoista ei voi puhuakaan ilman sitä tylliä alla.

Ruusumekko näyttää nyt, mitä tyllialushame tekee vaatteelle. Tässä se on ilman minkäänlaista alushametta. Ihan nätti, mutta mutta.

Sitten kuvaan tulee Pikkutylli, vanha alushameeni, joka on aika hyvä, varsinkin ei-niin-kovin-leveiden hameiden kanssa. Tyyli muuttuu heti, kun helma saa vähän muotoa.

Seuraavaksi tulee Isotylli. Sitä riittää. Ja riittää.

Lopputulos on muhkea. Vielä muhkeampi se olisi, jos puvun helma antaisi myöten - nyt tila mekon sisällä loppui kesken! Mutta nyt ollaan selvästi sen äärellä, mitä Dior tavoitteli New Lookissa. (Paitsi että hänen tarkoituksensa ei varmaan ollut, että naama kiiltää ja alushameen helma pilkistää.)

Itse mekko toimii minusta kaikin tavoin - vain tunnelma muuttuu siluetin mukana. Kuvissa muuten myös uusi keittiömme!

Tuila ja Titina

Tässä esteetikkojen iloksi pari paria kauniita sääriä:

Sukkasiskokset Tuila ja Titina ovat Suomen Trikoon mallistoa. Tuilat ovat ilmeisesti vanhemmat, sillä ne on tehty vanhanaikaisemmasta nailonista - Titinat ovat micromeshiä eli puoliverkkoa. Titinoiden paketissa on myös 1960-luvun uutuutena tavaraseloste. Molempien kuva-aihe on sama, vain taustaväri vaihtuu. Automerkkiä en tunnista; tunnistaako joku?

Herkulla herkullista, maukasta makkarasta

Kun elintaso 1950-luvulla alkoi Suomessakin vähitellen nousta, myös ruokakulttuuri muuttui. Teollinen ruoantuotanto nousi, ja valmistajat myös markkinoivat tuotteitaan. Ruokamainoslaatikon selaaminen osoitti, että eniten markkinoituja tuolloin ovat olleet makaronit, margariini ja säilykkeet - esimerkiksi jogurtti tulikin suomalaisten ruokapöytiin vasta 1960-luvulla.

Helppous oli etenkin makaronin myyntivaltti. Muistanko aivan väärin, kun tuntuu, että Pikaroni-niminen valmiste olisi ollut olemassa vielä 70-luvun lopulla?

Reseptiehdotus kääntöpuolelta:

Pikaronikuorukat
300 g Fazerin Pika-pikaronia
300 g jauhettua lihaa tai kalaa
2 munankeltuaista
2 sipulia
hienoksi hakattua persiljaa
voita, vehnäjauhoja

Jauhoista ja voista tehdään seos, johon voidaan lisätä joko lihalientä, maitoa tai kermaa niin paljon, että seos tuntuu sakealta. Pikaronit pannaan suolalla maustettuun kiehuvaan veteen ja keitetään 5 minuuttia. Vesi siivilöidään pois, pikaronit huuhdotaan nopeasti kylmällä vedellä ja lisätään munankeltuaiset, aivan pieniksi kuutioiksi leikatut sipuli ja liha tai kalajauhatus, jotka kaikki pannaan sakeaan jauhoseokseen. Lisätään suolaa maun mukaan ja lämmitetään. Seos saa seistä, kunnes se on aivan jäähtynyt, ja siitä leivotaan soikeita kuorukoita, jotka kastetaan vähän vatkattuun munankeltuaiseen ja pyöritetään survotuissa korpuissa. Kuorukat keitetään rasvassa. Tarjotaan persiljalla koristettuina. (Toim. huom. Minusta tämä ei ole erityisen nopean ja helpon kuuloinen ruoka...)

Hurjan kuuloisen ruokalajin Makkaraa viinissä taas tarjosi lihatalo Karjapohjola tässä mainoksessaan:

Margariini oli ajan uutuus, jonka terveellisyyttä epäiltiin aivan yhtä voimakkaasti kuin nykyajankin rasvasodissa. "Ennen pantiin mirrit multaan, nyt ne pannaan Suvikultaan", oli kuulemma lentävä lause. Suvikulta-margariinin mainoksia meiltä ei valitettavasti löydy, mutta tässäpä kelpo mainoslause (paketin graafinen ilme ehkä hieman karu):

Ja tämän on täytynyt olla todella hyvää, vai mitä sanotte miehen ilmeestä?

Majesteetti-mainoksen kääntöpuoli on täynnä ohjeita pienten koristevoileipien ja muiden kirpeiden palojen koostamiseen. Sotakorvaus-Suomi oli jäänyt taakse, oli varaa vähän jo juhlistaa.

Sisustusvärejä 1950-luvulta

Aloin selata keittiö- ja kotitalousaiheisten pienpainatteiden eli vanhojen mainosten laatikkoamme. Tätä ihanaa pientä efemeraa on meillä täysi kenkälaatikollinen, ja jos se minusta riippuu, lisääkin saa tulla. Joskus vielä rasitan Hopeapeilin lukijoita makaronimainosaiheisella postauksella, mutta nyt sisustusvärejä:

Suomen Väri- ja vernissatehdas Oy julkaisi tämän Perho-maaliensa käyttöoppaan joskus 1950-luvulla; vihkosesta puuttuu vuosiluku. Sisäsivuilla on ehdotelmia sisustusvärien valinnaksi:

Meidän keittiöstä(kin) tuttu vaaleankeltaisen ja vaaleansinisen yhdistelmä ei ole tässä kerrostalossa mukana, mutta muuten tarjolla on herkullinen sorbettilajitelma. Mintunvihreä-vaaleankeltainen ja persikka-harmaa ovat omat suosikkini - jälkimmäinen sopisi meille olohuoneeseen, jos täällä nyt joku jaksaisi edes ajatella remontointia. Mistä te lukijat pidätte eniten?

Ps. Lukija JJ kertoi, että Pyörällä-postauksen mekkoni on marttapuku. Marttapuvun suunnitteli taiteilija Eva Saurio vuonna 1935 (eli ajoitukseni meni pieleen; arvelin, että mekko on 40-luvulta), ja Marttojen käytössä se oli tässä asussa vuodesta 1937 aina 1960-luvulle saakka, jolloin pukua modernisoitiin ainakin oikaisemalla täysvinoon leikattu miehustaosa. Vasta 1980-luvulla Martat saivat ihan uuden asun.

Marttojen pukeutumisohjeissa mainitaan, ettei marttakankaisia asusteita saisi antaa kirpputoreille - tätä sääntöä oli nyt joku rikkonut; toivottavasti kukaan martta ei pahastu, jos järjestön vanhaa pukua käytetään arkimekkona. Teen sen ehdottoman kunnioittavasti!

Pyörällä

Työssäni on monia kivoja puolia, joista vähäisin ei ole se, että joskus voi lähteä yhdessä niin ikään freelancerina työskentelevän puolison kanssa iltapäivän pikkuvapaalle. Tänä vuonna tätä oikeuttaa myös se, että meistä kummallakin on meneillään iso, kotikaupunkiin liittyvä työprojekti.

Tänään pyöräilimme Marttiin, joka muidenkin kuin minun mielestäni on Turun kiehtovimpia kaupunginosia. Sieltä löytyy Helsingin näköinen pyöreäkulmainen risteys, kortteleittain matalia puutaloja, pari kivaa ravintolaa, vanhaa teollisuushistoriaa, loputtomiin idyllisiä 50-luvun kerrostaloja - ja uutuutena ihana Kulttuuriolohuone Martti, joka perustettiin vanhan neuvolan tiloihin jatkamaan ja laajentamaankin lakkautetun sivukirjaston työtä.

Nautimme kesän ensimmäiset ulkokahvit kulttuuriolohuoneen kahvilassa ja poseerasimme pyörien kanssa. Miehellä on uusi, itse viritelty, valefiksiksi kutsuttu menopeli.

Minulla on ystävältäni Ninniltä peritty (kiitos vielä) musta pikakiitäjä, jonka korin onnistuin kolhimaan lommoille viikossa. Ja Uffin vitosen päivästä poimittu 40-luvun ruudullinen puuvillamekko ja lasilinssiset kissa-aurinkolasit, jollaiset on Helmi-mummilla Caprin-lomakuvissa 60-70-luvun vaihteesta. Ei sentään samat lasit, mutta kovin samanlaiset.

Jatkoimme Betaniankadun kautta Urheilupuistoon, jossa on monenlaisia hienoja vanhoja rakennuksia. Arkkitehtuurivinkki: vanhojen urheilukenttien katsomoita, vajoja ja lipunmyyntikojuja kannattaa katsella; ne ovat usein linjakasta käyttöfunkista tai yksinkertaisesti söpöjä. Turun ehdoton ykkönen tässä sarjassa on tietenkin Samppalinnan maauimala, mutta iloisia yllätyksiä voi löytyä minkä tahansa pallokentän laidalta.

Hipstamaattinen juhlamekko

Eiliset tupaantuliaiset olivat taas niitä bileitä, joissa ei ehdi ottaa kuvia, koska vieraita, järjestettäviä asioita (leikkaa pari uutta makirullaa tarjolle! etsi korkinavaaja! jne.) ja illan jatkuessa yhä päättömämmiksi käyviä kivoja keskusteluja on niin runsain mitoin. Emme ehtineet kuvata edes vihdoin valmistunutta keittiötämme, ja nyt ei voi, koska tiskiä on hyvänkokoinen vuori.

Ainoa kunnon kuva, jossa näkyy juhlamekkoni, on tämä ystäväni nappaama hipstamatic-versio. Mutta tärkeintä on kai elää hetkessä eikä valmistautua raportoimaan siitä, vaikka facebook-aikana kuulemma teemme enimmäkseen jälkimmäistä.

Hauskaa oli, ja sehän on parasta!