Nelikymppinen

Nelikymppinen olen minä tästä päivästä alkaen. Jos asian haluaa vielä karummin ilmaista, viidennellä kymmenellä. Onneksi puolisoni on kaksi vuotta minua vanhempi, joten olen saanut valmistautua tähän muutokseen seuraamalla vastaavaa vierestä.

Totta puhuen 40-vuotiaana ei tunnu juurikaan erilaiselta kuin 39-vuotiaana, ja miksi tuntuisi? Muutokset tapahtuvat vähän kerrallaan, jos ei iske jokin sairaus tai muu dramaattisesti kehoon vaikuttava asia. Olen ollut tähän saakka onnekas, koska olen perusterve, normaalipainoinen ja muutenkin keho palvelee vielä mainiosti. Se ei tietenkään ole ikuista - en ole vampyyri, vaikka olenkin tähän asti säilynyt melko sileänä ja ilman harmaita hiuksia - ja esimakua tulevista fyysisistä muutoksista sain, kun selkä teki pahan tenän keväällä.

Vielä 50-luvulla, josta tämän jutun kuvitus on poimittu, oli hyvin tarkkaa se, mikä sopi minkäkin ikäiselle naiselle. Vielä nykyisinkin, vaikka lähes kaikki alle 70-vuotiaat ja jotkut sitä vanhemmatkin pukeutuvat farkkuihin, kuulee joskus esimerkiksi, että pitkistä hiuksista pitäisi luopua, kun ikää tulee. En ole ajatellut tehdä niin. Pukeutumisessa ja tyylissä pätee pikemminkin se, etteivät kaikki vaatteet sovi kaikkiin ruumiinmuotoihin. Se ei ole iästä kiinni, vaan vartalon mittasuhteista ja jonkin verran kiinteydestä. Itse olen jo aikaa sitten luopunut ohuesta trikoosta: se ei vain näytä hyvältä paitsi hyvin timmin vartalon peitteenä. Onneksi on paljon muita vaihtoehtoja.

Viimeisen mainoksen "hän" on onnellinen, koska oikeita voiteita käytettyään hän on miehensäkin mielestä viehättävämpi kuin kymmenen vuotta sitten. Enpä tiedä viehättävyydestä, mutta monessa mielessä olo nelikymppisenä on tasapainoisempi ja parempi kuin kymmenen vuotta sitten. Osaamista monella alalla - työssä, vaimona, äitinä - ja mielenhallintaa on tullut vuosien varrella lisää. Ehkä se heijastuu pintaankin, mutta olen itse väärä ihminen sitä arvioimaan. Mies ei kyllä ole valittanut missään vaiheessa!