Himoshoppailu, raha, aika ja vintage

Tunsin itseni vanhaksi tädiksi, kun luin perjantaina Nytin juttua shoppailuhullusta Annista. Moni teistä on varmasti lukenutkin sen jo, ja blogimaailmassa ainakin Rinna on ottanut siihen kantaa. Tarina kuitenkin lyhyesti: parikymppinen lähihoitaja pitää shoppailua rakkaana harrastuksenaan, ja sijoittaa siihen noin 800 euroa kuukaudessa.

Periaatteessahan se, mihin itse tienaamansa pennoset käyttää, on yksityisasia. Annin toiminnassa on järki mukana siinä, että hän pitää tarkasti huolta, ettei velkaannu. Pakko ei ole kenenkään säästääkään edes niin sanottuja järkihankintoja kuten asuntoa varten, vaikka kieltämättä nuoren naisen asenne siihen, miten pankista saa lainaa, tuntui hieman naiivilta.

Mutta kun se ei ole ihan yksityisasia.

Se sitaatti, jota minä jäin jutusta kelaamaan, kuuluu näin: ”Ajattelen sen niin, että koska se vaate on jo tehty ja kaupassa myynnissä, niin ei se ole niin paha, jos ostan sen. Vahinko on jo tapahtunut."

Voiko olla mahdollista, että ihminen ei ymmärrä yhteyttä kysynnän ja tarjonnan välillä? Normaalijärkinen, aikuinen, koulunsa käynyt, työssäkäyvä ihminen ei tiedä, että kaupat tilaavat lisää sellaista tavaraa, jota myydään paljon? Että jos niitä vitosen toppeja ja kahdenkympin mekkoja myydään hullun lailla, tarvitaan lisää surkeissa oloissa työskenteleviä tehtaantyttöjä siellä, missä milloinkin halvimmalla tuotetaan?

Todennäköisesti monikin on sen jo Annille kertonut tähän mennessä, mutta tässä tuli vastaan tiedostavien ihmisten muodostaman kuplani raja. Tunnen yksinkertaisesti niin paljon ihmisiä, jotka kierrättävät, tekevät itse, kiinnittävät huomiota ostotapoihinsa eivätkä anna tunteen viedä, vaikka näkisivätkin nettikaupassa ihanan tuotteen, että nuoren ihmisen suora kulutushedonismi järkytti tätiä suuresti. Ja hyvä niin, sillä silmien avautuminen on tervetullutta. Tällaista on maailmassa ja lähelläkin.

Kerran löysimme talomme roskiksesta kahmalokaupalla nuoren naisen tavaroita, muun muassa kymmenittäin mustia toppeja ja t-paitoja, kaikki ketjukauppojen vaatteita ja osa käyttämättömän tuntuisia. Nytin jutun Anni sanoo säästävänsä kaiken, mitä ostaa, mutta kohdataanpa totuus: tämän hetken muotivaate on viiden vuoden kuluttua hyvin epätrendikäs, kymmenen vuoden kuluttua se ei kelpaa kenellekään. Ja koska monien nykyvaatteiden materiaalit ovat surkeita, niitä on vaikea muokata uusiksi tai muuten kierrättää: polyesteristä ei ole edes siivousrätiksi, koska se ei ime vettä.

Me emme tarvitse mukamas must-have -vaatteita, joista tulee merkityksettömiä roskia melkein saman tien ostamisen jälkeen. Niistä ei ole hyötyä kenellekään - vain haittaa monelle eri taholle: vaarallisissa oloissa työskenteleville, surkeasti palkatuille ompelijoille siellä jossain, suomalaisille pientuottajille, joiden on vaikea pysyä hintakilpailussa mukana, kirpputoreille, jotka hukkuvat huonolaatuiseen krääsävaatteeseen, ja toki maapallolle itselleen, jonka rajallisista luonnonvaroista kaikki tuotettu tavara revitään.

Huomasin jossain vaiheessa pitkään kestänyttä uudesta muodista luopumisen kaartani, että uustuotantovaatteet, riippumatta siitä, ostinko ne uusina kaupasta vai käytettyinä kirppiksiltä, vanhenivat liian nopeasti. Yksinkertainen perusvaatekin, neuletakki vaikka, saattoi olla kolme vuotta ostamisen jälkeen vielä siisti ja hyvä, mutta jo väärän näköinen. Vaatteet ilmeisesti tehdään vanhenemaan, jotta pyörä pyörisi. Vintagevaate on jo valmiiksi niin vanha, ettei sillä ole samaa kehityskaarta. Yleensä vintagevaate myös löytää uuden kodin, jos omistajan vaatekoko vaihtuu tai hän haluaa vaihtaa vuosikymmentä.

Vintagessakin on kulutukselliset sudenkuoppansa. Esimerkiksi aikaa kuluu. Vintagen käyttö vaatii jonkin verran etsimistä ja asioihin perehtymistä (mutta kaikesta päätellen niin vaatii himoshoppailukin). Vaatteissa on usein pientä fiksattavaa; fiksaustyön voi tietysti ulkoistaa ammattilaiselle ja samalla työllistää pienyrittäjää. Rahaakin saisi helposti menemään sen 800 euroa kuussa, jos henkilökohtainen talous antaisi periksi. Pienemmälläkin rahalla ostaa usein myös muuta kuin välttämätöntä, koska on mahdollista, ettei samanlaista vaatetta tule vastaan enää koskaan. Parhaillaan omassa kaapissani on 40-luvun viskoosimekko, joka on ihana ja sopiva, mutta jota en jostain syystä osaa käyttää. Pidänkö vai siirränkö seuraavaan kotiin? Toistaiseksi pidän.

Toisaalta olen sitä mieltä, että vanhan vaatteen markkinoilla saakin iloitella ostamalla. En paheksu shopping high'n tyyppisiä fiiliksiä tai sitä, että ihmisellä on enemmän vaatteita kuin oikeasti tarvitsee. Mutta kun ostaa käytettyä - varsinkin vanhaa käytettyä, ei himoshoppaajien vielä laput kiinni olevia löytöjä, joiden myynnillä rahoitetaan uusia löytöjä - ei oikeastaan loukkaa ketään. Siinä pätee Annin ajatus siitä, että vahinko on jo tapahtunut, jopa vuosikymmeniä sitten.

Rinna, jonka tekstiin linkitin jo alussa, selitti taas perusteellisesti, mikä Annin rahankäytössä mättää. Hänen ajatuksensa tiivistettynä: jos rakastaa vaatteita ja niihin on halu ja mahdollisuus käyttää noin paljon rahaa, miksei hanki jotain todella spesiaalia - laatuvaatteita mittatilauksella tai kalliita merkkijuttuja, jotka rahapulan tullen todennäköisemmin saa myydyksi eteenpäin toiselle fashionistalle? Miksi haluaa mieluummin tosi paljon kuin tosi hyvää? Niinpä: 800 eurolla saisin ilman muuta teetetyksi esimerkiksi haaveideni mukaisen kellohelmaisen new look -talvitakin kestävästä laatuvillasta. Ja se olisi vain yhden kuukauden vaatebudjetti.

Ilmeisesti superostelijoiden harrastusta tukevat räjähdysmäisesti yleistyneet nettikaupat, joista tilataan samoilla postikuluilla reilummin, eikä vääränlaisia tuotteita aina jakseta tai muisteta palauttaa. Tämä voisi olla hyvä väli tuoda esiin yksi niin sanottu parempi vaihtoehto: Astubutiikkiin.fi on uusi palvelu, johon on koottu suomalaisten käsityöläisten pieninä sarjoina valmistamia tuotteita. Mukana on vintagehenkistäkin juttua, kuten Cherise Designin ja VintagEija'sin tuotteita.

Selasin tätä tekstiä varten muutamia suosittuja suomalaisia muotiblogeja etsien viittauksia Nytin shoppailujuttuun. En löytänyt yhtään viittausta; sen sijaan eräs bloggari ilmoitti juuri jutun julkaisupäivänä aloittaneensa yhteistyön suositun nettikaupan kanssa. Mutta jos olette nähneet tuolla uuden muodin blogien puolella juttuja aiheesta, vinkatkaapa kommenttiboksiin, olisi kiinnostava kuulla aiheesta näkemyksiä.

Luitteko Nytin himoshoppaajajutun? Millaisia tunteita ja ajatuksia se teissä herätti?