keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Pätee vieläkin vanhat kaavat

Poikkesin kirjastoreissulla viereiselle kirpputorille, jossa käyn harvakseltaan, sillä talon sisäilmassa on lievästi sanottuna ongelmia. En oikeastaan suunnitellutkaan tekeväni ostoksia - mutta mitä löysinkään:



Pakassa on kaksi Sorja-kaavaa ja kaksi Stil-kaavaa arvatenkin 50-60-lukujen vaihteesta sekä yksi hieman uudempi, Simpicity-merkkinen äitiysmekkojen kaava noin 60-luvun puolivälistä. Sekä ehkä kotitekoinen irtokaava, jossa lukee lyijykynällä kirjoitettuna vain ”Hame”.
”Reilu, hieman kellotettu poimuhame ja pieni tikkauksin somistettu pusero.”
”Kesäpuku ja kevyt pitkä takki.”
Oih!

Ensimmäisenä aion pureutua kouluaikaisen trauman voittamiseen ja ommella puseron. Seiskaluokan käsitöissä oli pakko tehdä paitapusero, ja vaikka itse saikin valita kankaan kaupasta - mikä oli huomattava myönnytys nuorelta ja mukavalta opettajaltamme verrattuna siihen, että kaverini muissa kouluissa joutuivat tekemään siitä, mitä sattui käsityöluokan kaapissa olemaan - käyttämättähän se jäi, kun kaulukset ja kalvosimet eivät vain onnistuneet. Kuluneiden 23 vuoden aikana olen ommellut itselleni lukuisia hameita, mekkoja ja jopa jakkupuvun, mutta puseroihin en ole rohjennut palata. Ennen kuin nyt. Ostin jo kankaankin.

Jätin kirpputorille nipun saman ajan pikkupoikien vaatekaavoja. Minun on hieman vaikea nähdä poikaani pukeutumassa eskariin rennosti puvuntakkiin ja polvihousuihin.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Saumoissa sen salaisuus

Silloin, kun kankaat olivat kalliita ja vaikeasti hankittavia ja valmisvaatteet harvinaisia, vaatteen käyttöikään panostettiin. Kun puku teetettiin ompelijalla ja sovitettiin huolellisesti, sekä tekijä että tilaaja tiesivät, kuinka tärkeät ovat saumanvarat.

Kunnon saumanvarat mahdollistivat sen, että puku mahtui omistajalleen, vaikka tämä pulskistui muutaman kilon. Hyvä muotolaskostus takasi, että laajennukset saattoi tehdä tasaisesti ympäri koko vaatekappaleen, eivätkä vaatteen mittasuhteet muuttuneet. Saumanvaroissa ja reiluissa helmakäänteissä piili myös mahdollisuuksia vaatteen muodistamiseen käyttöiän varrella.

Ja koska saumanvarojen tärkeys tiedettiin aikoinaan niin hyvin, sain tästä Salon Lindbladin 1950-luvulla Helsingissä valmistamasta cocktail-puvusta täsmälleen omalle kropalleni sopivan juhla-asun.



Puku löytyi Uffin Turun myymälästä eikä sovituskopissa mahtunut päälleni, mutta saumanvarat antoivat toivoa. Hyvä korjausompelija tutki pukua ylläni: tarvitaan kuusi senttiä tuohon, neljä senttiä tuohon. Vaikka puvun yläosa on kaksinkertainen ja kiinnitys sekä hakasilla (alempi, huolellisesti luitettu korsettiosa) että vetoketjulla (ohuempi, kreppiraitainen päällyskangas), työ ei ollut kallista. Puvun hinnaksi tuli korjauksineen 40 euroa.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Villaista ylle

Sää muuttui viikonlopun aikana ja kyläreissulle pakatut vaatteet kävivät liian kevyiksi. Se vaikutti varmasti siihen, mitä kohti hakeuduin reissun kirpputoriosuudella: villaa monessa muodossa. Yhtä vaaleanpunaista ja yhtä harmaata villapuseroa hypistelin pitkään, mutta ne saivat jäädä muokkaustarpeiden takia.

Mutta tätä en voinut jättää:



Kaunotar-Tuotteen valmistama villamekko on aivan täydellisen värinen. Kangaskin on erikoinen: pitsiksi kudotun vaaleanpuna-vihreä-pinkki-harmaan kukkakankaan sidos on varmistettu kauttaaltaan puolen sentin välein kulkevilla tikkauksilla. Mekossa on käytännössä reikiä, joiden alta pilkistää paksu, vaalea, mansikkajäätelönpunainen satiini.
Mekko on kevyesti myötäilevä, lähes polvipituinen ja siihen kuuluu solmittava vyö. Peter Pan –kaulus oli 1960-luvulla supermuodikas ja tässä sitä on vielä täydennetty äärisöpöllä koristenapituksella.



Pienet kaula-aukot eivät ole ihan oma juttuni, mutta tässä on niin monta hyvää puolta, että annan sille mahdollisuuden. (Ja parin kuukauden kuluttua voinkin perustaa Hopeapeili myy –varjoblogin.)

Kaveriksi tälle ostin harmaan villaneuletakin, jossa on vaaleat helmiäiskantanapit. Kovin 50-lukuinen, etenkin sitten, kun otan sivuilta ja hihoista vähän sisään.
Tämä taas ei ole villaa, mutta lämmitti sydäntä. Marjapuuronvärinen holkkihihainen pusero, pilkkupintaiseksi kudottua ilman salamavaloa melko himmeää satiinia, hintaa kokonainen euro:


Kuvaaminen käsivarrenmitan päästä tuntuu haastavalta.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Vaihtuvat vuosikymmenet

Kun aloin käydä kirpputoreilla parikymmentä vuotta sitten, ensimmäinen ihastukseni oli hippimuoti. 60-luvun minimekot ja 70-luvun leveät lahkeet viehättivät. Pidin sekä kiiltävästä luksushippityylistä että maanläheisestä denim ja intianpuuvilla –lookista. Hapsuiset ja kirjaillut intianbasaarivaatteet olivat ihan parasta.

Pieni ja epävirallinen tutkimusaineisto vintage-harrastajista kertoo, että hippeily on eräs tavallisista reiteistä vuosikertavaatteiden maailmaan (muita ovat esim. goottivaihe ja punkkarivaihe). Hippeily ajoittuu yleensä lukiovuosiin – niin minullakin.
Seuraava askeleni oli 60-lukulainen mod- tai op-muoti. Suosin polvipituisia go-go –saappaita, mikroja, minihameita ja mustavalkoista. Ompelin minihameita muun muassa Muotisorja-lehden vuoden 1969 kaavoilla.

90-luvun puolivälin katumuotikin tuki tätä tyyliä, mutta kirpputorit olivat silloin opiskelijalle ainoa tapa saada vaatteita halvalla. Ja kirpputoreilta sattui mukaan erikoisiakin löytöjä. Harmittaa vieläkin, että annoin pois erään turkoosivihreän sifonkimekon, joka oli 60-luvulla tehty 20-lukukopio suorine yläosineen ja kellottuvine minihelmoineen. En mahtuisi siihen enää, mutta nyt ripustaisin sen seinälle.

Tunsin kuitenkin kasvavaa viehtymystä tosinaiselliseen tyyliin, varsinkin korkokenkiin. Tämän vuosituhannen alussa pidin viistoonleikatuista mekoista, jotka viittasivat 30- ja 40-luvuille, siroista koroista 50-luvun malliin ja pin up –yksityiskohdista kuten peep toe –kengistä.
Nuo mieltymykset pätevät edelleen, kymmenen vuotta myöhemmin. Lapsen syntymä toi mukanaan tilapäisen paluun 70-luvulle – tosin enemmän lapsen kuin äidin pukeutumisessa.
Tämänhetkistä suosikkivuosikymmentäni en osaa nimetä. Eräs viehättävimmistä on aika 50 vuotta sitten, 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa: sileät korkeanpuoleiset kampaukset, linjakkaat kapeat helmat, korkeat korot ja kevyesti kellotetut takit. Vähän tähän tapaan:


Toisaalta 1940-luku keinuvine helmoineen, kiharoineen ja napakkoine jakkupukuineen (joissa tietysti on kellotus lanteilla), puhumattakaan ajan Hollywood-glamourista, ei voi olla kiehtomatta. Tämän pienen punaisen puvun huolisin koska tahansa:


Toiset vintage-harrastajat ovat puristeja, jotka haluavat pukeutua tarkasti tietyn ajan tyyliin ja mieluiten vain autenttisiin asuihin. Toiset taas miksaavat huoletta eri vuosikymmeniä, vintagea ja uustuotantoa. Lukeudun jälkimmäisiin muun muassa sen takia, että en osaa päättää, mistä eniten pitäisin.

Mikä on sinun vuosikymmenesi?

torstai 23. syyskuuta 2010

Peilin äärellä


Teininä rakastin maata kesäisin mökin pihanurmikolla lukemassa vanhoja naistenlehtiä. Eräs niistä oli Hopeapeili, viikkolehti, joka perustettiin 1936 ja joka kohtasi tiensä pään 1971. Hopeapeili oli tyylitietoisen naisen lehti, joka ei kaihtanut pinnan kauneutta.


Minun on kestänyt kauan ymmärtää, etten itse asiassa pidä muodista. Pidän vaatteista, asusteista ja koruista. Pidän kauniisti pukeutumisesta. Ihailen ihmisiä, jotka ovat nähneet vaivaa asunsa vuoksi. Mutta en jaksa jokasyksyistä harmaiden pussittavien housujen ja ukkokenkien paluuta, en halpakauppojen trikoovyöryä. En jaksa kiinnostua suurten muotitalojen kausimallistoista enkä ironisista hipster-ideoista.

Tämä Hopeapeilini kertoo hitaasta muodista. Se tarjoaa kuvallisia tarinoita menneen maailman ilmiöistä ja esineistä; pukeutumisesta arjessa, juhlassa ja varsinkin siinä arjessa, joka pukeutumisen avulla kohoaa pieneksi juhlaksi. Katso peiliin ja näe kauneus.